KIRJAILIJABLOGI: Mielen meri ja maailman luomisen problematiikka

Niina Oisalo: Valaan silmä, pilvien hai (Kustantamo Kolera, 2017; Piirrokset Susinukke Kosola)

Niina Oisalon (s. 1977) esikoisrunokokoelmasta Valaan silmä, pilvien haimieleen tulee aforistinen lohkaisu ”Kun luot, luo maailma”. Tamperelaisen Lauri Viidan Moreenista (1950) poimittu kirjoittamisen filosofiaa kuvaava lausahdus voisi myös olla tamperelaislähtöisen esikoisrunoilija Oisalon kynästä, sillä kokonaista ja omaehtoista runomaailmaa Oisalokin kokoelmassaan luo.  Maailmaa muovataan alkutekijöistään lähtien toiseen olomuotoon. Runomaailmaa ja yksittäisiä runoja pitää kasassa runon minä, joka tuntuu pysyvän samankaltaisena uskaliaana etsijänä ja ihmettelijänä kokoelman alusta viimeiseen runoon saakka.

Kokoelman nimi Valaan silmä, pilvien hai antaa lukuohjeen Oisalon runomaailmaan.  Valas ja hai veden eläiminä liittyvät valtameriin ja maanalaiseen maailmaan. Silmä symbolina viittaa näkemisen merkitykseen, kun taas pilvet ovat tuonpuoleista, ihmisen ja eläinkunnan maailman yläpuolista ainesta. Perinteistä modernistisen runouden vastaavuuksien runousoppia, tekee mieli tokaista. Kyse on ihmettelystä elämän synnyn edessä.

Oisalon rakentama runomaailma heijastaa maailman eri tasojen yhteyksiä toisiinsa. Kuvataan myös erilaisia materiaaleja, joista maailmaa luodaan – on virtaavia elementtejä, kuten vettä ja merta, mutta on myös tuhatvuotista, pysyvää, kuten moreenikalliota ja kiveä. Näiden havaintojen pohjalta lukija helposti voi muodostaa analogioita maailman luomisen ja taiteellisen luomisen välille; niin kuin maailma on rakentunut muinoin, samalla tavalla taidetta luovan ihmisen ajattelussa korostuu luominen – todellisuutta rakennetaan. Taiteilijalle mielen meri tarjoaa elämän pidot. Niin maailmassa kuin myös maailmaa luovan taiteilijan ajattelussa kaikki on prosessissa – me arvelemme, mistä olemme tulossa ja minne olemme menossa, mutta emme tiedä suuntaa; me etsimme sitä.

Oisalon runomaailma lähtee rakentumaan evoluutioteorian isän Charles Darwinin (1809–1882) nimiin pannusta motosta lähtien: ”Ensiksikin tiedetään aivan liian vähän yhdestäkään eliöstä, jotta voitaisiin sanoa, millaiset vähäiset muutokset ovat tärkeitä ja millaiset eivät.” Darwin seikkailee runojen maailmassa myöhemminkin ja on esillä niin nimenä kuin ajatusten piilotettuna generoijanakin. Darwiniin viittaava mystinen motto on runokokoelmaa kannattavan ihmettelyn idean alkulähde. Kun emme tiedä täsmällisesti maailman synnyn vaiheita yksityiskohtaisesti, meidän on hyvä pysähtyä ihmettelemään, missä elämme. Tätä ihmettelyä harjoittaa Oisalon runojen minäkin.

Oisalon modernistisia runoja ei kannata lukea yksittäisinä runoina, koska kokoelma rakentuu vahvasti maailman luomisen keskeisidean ja -kuvaston varaan. Runomaailmaa pitää kiinni yhtenäinen runon puhuja, joka on maailmojen kokoaja ja joka elää biologisten realiteettien keskellä: ”polut voivat johtaa harhaan, lämpö vaihtua / jääkaudeksi, jos äkkiä, aurinkoa ei olisi”. Biologiset realiteetit vaikuttavat siihen, miten maailma lähtee rakentumaan: ”monen tuhannen ja tuhannen kuunkierron jälkeen, nousee bakteeri, / se puskee ja ähisee, ja / sitten ollaan taas tässä”.

Vaikka kokoelma ei ole eksplisiittisen yhteiskunnallinen, sitä voi halutessaan lukea sellaisena: se vie pohtimaan maailman synnyn taustoja, maailman tämänhetkisyyttä ja ihmisen roolia kaiken keskellä. Kun lukija lukee säkeitä, joissa kyseenalaistetaan ihmisen roolia ja merkitystä evoluutiossa, esille nousee yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä: mitä ihminen tekee tälle maailmalle? Mihin Oisalon runoissa kuvattu prosessuaalisuus päättyy, jos päättyy?

Kirjan nimi korostaa näkemisen ensisijaisuutta, mutta runot ammentavat kaikista eri aisteista tasapuolisesti. Kustantaja Susinukke Kosolan piirtämät roiskeiset kuvat korostavat runoissa ilmenevää maailman rakentamisen prosessia visuaalisesti. ”Jos hajaantuu riittävästi tavoittaa toisen”, kuten yhdellä sivulla kokoelmassa todetaan. Visuaalinen asettelu ja kuvat tukevat kokoelmassa keskeistä etsinnän ideaa.

Olin kesäkuussa kuuntelemassa Jyväskylässä Keski-Suomen kirjailijoiden Sähköklubissa Oisalon runoja, jotka sopivat yllättävän hyvin lavalla kuunneltaviksi, koska niissä on yhtenäisen tematiikan ansiosta kerronnallista jatkuvuutta. Kuuntelemista auttaa sekin,  että runon puhujan ääni on helposti tunnistettavissa.

Oisaloa ja hänen runojaan pääsee kuuntelemaan myös Pentinkulman päivien tapahtumissa elokuun alussa Urjalassa. Hän on yksi kahdestatoista kirjailijasta, jotka on kutsuttu esikoiskirjailijoille suunnattuun E80-seminaariin Pentinkulmalle.

Outi Oja

Kirjoittaja on Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen ja suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Tukholman yliopistossa.

KIRJAILIJABLOGI: Ihmissuhteiden kuvioita

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016)

Heidi Mäkinen on tamperelainen esikoiskirjailija. Blogissaan hän kertoo olevansa ”nainen, blondi, keski-ikäinen, savolainen Tampereella, lääkäri, pessimisti, selkärangaton, väsynyt, esikoiskirjailija, kulttuurin suurkuluttaja, taiteiden ihailija, äiti, ruokaihminen (hyvä syömään ainakin), neuleihminen (erityisosaamisalueena villasukat)”.

Mäkisen esikoisromaanilla on sama nimi kuin blogilla: Ei saa mennä ulos saunaiholla. Teos sijoittuukin kirjailijan kotikaupunkiin Tampereelle. Päähenkilöitä ovat 60-vuotias eläkkeelle jäänyt Eeva sekä sairaalassa työskentelevä 35-vuotias Sini.

Molemmat naiset ovat alussa vailla elämänkumppania, Eeva on jäänyt leskeksi ja tuntee itsensä vapaaksi miehensä hallinnasta. Sini sen sijaan on aina asunut yksin, mutta haaveilee kauniista häistä ja parisuhteesta. Tarinaa kuljetetaan hauskan polveilevasti. Naisten elämään astuu miehiä deittipalvelun palstoilta, ravintolasta, kouluvuosilta ja jopa ystävättären perheestä. Teosta voi luonnehtia aidoksi ihmissuhderomaaniksi, sillä niin monella tavalla päähenkilöiden ja sivuhenkilöiden suhteet sivuavat toisiaan. Ihmissuhdepeli on surkuhupaisaa positiivisessa mielessä, Ihmissuhdekuviot ovatkin ilmeisen harkittu humoristisen kerronnan keino.

Heidi Mäkinen on tarkka nykyelämän havainnoija. Asiat esitetään ironisen kaksiäänisesti. Ironian kohteeksi joutuvat niin deittipalstojen kohtaamiset, naiivit Facebook-päivitykset kuin kaupallinen häähumu. Avioerot, pettämiset, puolison luokse palaamiset ja uudet erot kuuluvat päähenkilöiden ja heidän kumppaneidensa elämään: ”Ilkka oli nyt lopullisesti liittynyt eronneiden miessurkimusten joukkoon. Eron myötä hänen elinikänsä lyhenisi, hän masentuisi, alkoholisoituisi ja lihoisi. Hän ei muistaisi käydä säännöllisesti parturissa.”

Kaiken pettämisen ja eripuran yllä leijuu kuitenkin halu ymmärtää ja auttaa muita. Niinpä miehet eivät olekaan niin pahoja kuin lukija aluksi luulee. Naapureina asuvat Sini ja Eeva tutustuvat ja ystävystyvät. Naisten keskinäistä avunantosopimusta voi verrata Tiina Lifländerin romaanin Kolme syytä eläänaisten ystävystymiseen sillä erolla, että Mäkisen naisilla ei ole aikaisempia kaunoja painolastinaan.

Teoksen läpikäyvänä tyylikeinona on huumori, jonka kautta tartutaan vakaviin asioihin, oman miehen kuolemaan, rakastajan vaimon kuolemaan, lapsen syntymään. Mäkistä voisikin verrata toiseen tamperelaishumoristiin, Tiina Nopolaan. Myös Nopolan huumori on eleetöntä tilannekomiikkaa.

Kerrontastrategiana on tässäkin romaanissa, niin kuin monessa viime vuosien aikana ilmestyneessä, näkökulmatekniikka, jossa kunkin luvun alussa ilmoitetaan, kenen näkökulmasta tapahtumia seurataan. Eeva on nostettu minäkertojan asemaan. Lukija tekee ympäristöhavainnot hänen mukanaan, hänen näkökulmastaan: ”Mieshoitaja liiskasi rinnat vuorotellen kahden muovilevyn väliin. Hoitaja teki työtä persoonattomasti kuin käsittelisi porsaankyljyksiä.” Sen sijaan Sinin kohdalla ulkopuolinen kertoja tuo havainnot ja tuntemukset esiin: ”Kun Sini astui liiketilaan, kuuluivat kaiuttimesta Mendelssohnin häämarssin ensitahdit. Henkareissa roikkui valkoisia ylellisiä pitkiä mekkoja.” Teoksessa on kuitenkin niin paljon myös Sinin sisäistä kerrontaa, että myös Sini tulee lukijalle läheiseksi.

Kolmas ääni teokseen tulee Eevan häijyn rotukissan Kyllikin monologeissa: ”Olen vaarallinen peto. Olen kuolematon.” Kyllikki tekee lukijalle paljastuksia, mutta myös pahansuopaa arviointia Eevan luona käyvistä henkilöistä. Koiranomistajalukija jää miettimään, mikä näiden useasti toistuvien kursiivilla erotettujen monologien anti teokselle on. Puhuuko kissan monologeissa Eevan pahansuopa alter ego vai ovatko kärjistetyt mielipiteet eläimen ”henkilökuvan” rakentamista? Eläimen ja ihmisen läheisestä suhteesta joka tapauksessa on kyse. Nykyaikaa tämäkin: Lehtien julkkishaastatteluissa perhesuhteet ilmoitetaan kissojen ja koirien lukumäärän tarkkuudella.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.

KIRJAILIJABLOGI: Supikoira perhe-elämässä

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme
Romaani, 261 s.
Minerva 2017

Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme on huumorin ja draaman makusekoitus, jossa on teelusikallinen absurdiutta ja hyppysellinen seksuaalisuutta. Romaanin päähenkilö on avioliitossaan hellyyttä ja läheisyyttä kaipaava keski-ikäinen Johannes. Hänen vaimonsa, Orvokki, on enemmän kiinnostunut uudesta tatuoinnistaan kuin heidän avioliitostaan, ja juuri aikuiseksi kasvaneet lapsetkin, Aura ja Arvi, tuntuvat Johannekselle etäisiltä.

Mihin häntä enää tarvittiin? Aura pärjäsi omillaan. Arvi ei sietänyt häntä. Pojan herkkyys saattoi hyvinkin olla perittyä. Johanneksessa ei ollut miestä edes täyttämään eläimiä. Kyynel pyrki itsepintaisesti esiin ja kutitti hänen silmäkulmassaan.

Lähtölaukauksena romaanille toimii kummallinen kohtaus, jonka jälkeen Johanneksen pihalle ilmestyy supikoira. Tämän myötä mies löytää itselleen jokapäiväistä tekemistä; hän kiintyy talon uuteen eläinvieraaseen.

Henkilöhahmojen välinen vuorovaikutus vangitsee lukijan: kuinka perheenjäsenet kohtaavat toisensa tai jättävät kohtaamatta. Kirjassa seurataan, muuttuuko Orvokin suhde Johannekseen tai tylsistyneen Arvin kiinnostus maailman menoihin. Samalla aikuisesta miehestä nousee eläimen myötä esiin lapsellinen innokkuus:

Harvoin sai todistaa ihmeitä. Pienenä Johannes oli ollut äitinsä kanssa sirkuksessa. Kun esitys oli päättynyt, klovni riisui paitansa ja ryhtyi hankaamaan meikkejä kasvoiltaan. Hän oli katsellut verhon raosta. Taika oli rauennut, eikä se ollut mikään ihme, merkillistä vain. Lapsuudessaan Johannes ei ollut koskaan lakannut toivomasta ihmettä. Ja tässä se nyt oli.

Kaikki minkä menetimme on tarkka kuvaus perhe-elämästä sekä arjen tavallisuudesta ja vaihtelevuudesta. Paasonen vaihtaa näkökulmahahmojensa välillä taitavasti, ja hänen henkilönsä ovat lukijalle hyvin todentuntuisia ja samaistuttavia. Kirjassa jopa supikoiran pitäminen lemmikkinä tuntuu melkein uskottavalta.

Réka Lelkes

Kirjoittaja asuu Itä-Helsingissä ja opiskelee kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa.

Moikka maailma!

Tervetuloa käyttämään WordPress-ohjelmaa. Tämä on ensimmäinen artikkelisi. Muokkaa sitä tai poista se ja aloita bloggaaminen!