KIRJAILIJABLOGI: Kadonnutta onnea etsimässä

Leo Torvalds: Olin tosiaan onnellinen (Teos 2019)

Ihminen on alusta saakka tavoitellut onnea. 2010-luvun lopulla länsimaisen ihmisen henkilökohtaisen onnen tavoittelu tuntuu olevan ehkä ajankohtaisempi aihe kuin koskaan ‒ elämmehän varsin yltäkylläisessä maailmassa, jossa ihmisen ei tarvitse enää huolehtia siitä, saako hän metsästettyä perheelleen riittävän suuren saaliin. Sen sijaan tämän ajan ihmisellä on aikaa pohtia omaa henkistä hyvinvointiaan joogaretriiteissä, psykoterapiassa tai erämaavaelluksilla.

Tätä nykyihmisen yltiöpäistä onnen tavoittelua ‒ ja sitä, ettei ihminen oikeastaan kuitenkaan koskaan ole tyytyväinen ‒ käsittelee Leo Torvalds romaanissaan Olin tosiaan onnellinen (Teos 2019). Teoksen päähenkilö Leo on oikeastaan surullisen hahmon ritari, jonka elämä saattaa kyllä hetkellisesti näyttää lupaavalta, kunnes kaikki kuitenkin menee taas kerran pieleen. Romaanissa käydään läpi Leon elämän merkittävimmät naissuhteet, jotka kaikki päättyvät eri tavoilla ikävästi. Yhdessä parisuhteessa Leo ja Alma odottavat lasta, ja samaan aikaan Leo yrittää synnyttää pienelle ammattiteatterille lupaamaansa Kustaa Vaasan elämää käsittelevää näytelmäkäsikirjoitusta, jota hän ei vain saa alulle millään. Täyttymättömät odotukset toistuvat kirjassa usein: lapsi syntyy, mutta Leo ei saa olla osa hänen elämäänsä, luomisen tuska ei tuota käsikirjoituksen osalta tuloksia, eikä mikään ihmissuhde tunnu Leoa tyydyttävän ‒ ennen kuin on liian myöhäistä.

Leo etsii onneaan maailmassa, joka muuttuu sivu sivulta absurdimmaksi ja absurdimmaksi. Matoteen juominen eheyttävässä teeseremoniassa, kyborgi-apinan kohtaaminen sekä yliseksuaalinen, kokemuksellinen ja katsojia osallistava nykytaidenäyttely saavat Leon hämmentymään ja lukijan pohtimaan nykymaailman menoa. Lopulta tarinan absurdius saa selityksensä: kaikki osoittautuukin vain yhdeksi suureksi tripiksi. Näiden tapahtumien kautta Torvalds kritisoi nykyajan elämäntapaa ja ihmisen kyltymätöntä onnen tavoittelua ja monin paikoin nauraakin niille. Onko nykyään oleellisempaa tavoitella onnea mahdollisimman erikoisilla tavoilla kuin keskittyä siihen, että löytäisi onnen aivan pienistä arkipäiväisistä asioista?

Välillä tuntuu siltä, että kirjailija on innostunut brutaalista huumorista hieman liikaakin kuvaillessaan erittäin yksityiskohtaisesti vaikkapa kastemadon syömistä tai liikaa lisääntymään päässeiden hamstereiden grillaamista uunissa. Nämä esimerkit eivät edes ole pahimmasta päästä. Eläinkunta ja lisääntyminen (niin ihmisten kuin eläintenkin) ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja yhtenä teoksen keskeisenä teemana onkin ihmisen ja luonnon suhde: onko ihmisellä asema luomisketjun huipulla vai pohjalla? No, edellä kuvatut esimerkit sekä kirjan loppuratkaisu kertovat selvää kieltä siitä, että melko matalalla mennään.

Torvalds ei tunnu olevan kovin toiveikas nykyihmisen suhteen. Vaikka päähenkilö Leo onnistuukin kirjan loppuun mennessä luomaan jotakin ainakin itselleen kirjallisesti merkittävää, ihmiskunta on kuitenkin tuhon tiellä. Leon elämä on kirjan aikana mennyt monella tavalla pieleen, mutta kirjan lopussa lukija saa huokaista helpotuksesta: ennen loppua Leo on tosiaan onnellinen. Onni löytyy lopulta itselle merkityksellisestä saavutuksesta, vaikkei se koko universumin mittapuulla niin ihmeellinen asia olisikaan. Tämä jokaisen ihmisen olisi hyvä sisäistää.

Elina Pyöli

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä Väinö Linnan Seuran hallituksen jäsen.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa