KIRJAILIJABLOGI: Meditatiivisen paradoksin lohdullisuus

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Kun olin siinä kymmenenvuotias, tv-sarja Simpsonit esitteli minulle kuuluisan filosofisen pähkinän. Lisa yritti auttaa veljeään Bartia tyhjentämään mielensä minigolf-turnausta varten seuraavalla kysymyksellä: “Jos puu kaatuu metsässä, mutta kukaan ei ole paikalla, kuuluuko siitä ääni?” Bart ei ollut vaikuttunut. “Totta kai kuuluu”, hän vastasi, mallinsi kaatuvan puun kädellään ja teki suullaan kirskuvan äänen.

Minussa kysymys kuitenkin aiheutti Lisan toivoman vaikutuksen. Jokin aivoissani samanaikaisesti seisahtui ja lähti liikkeelle. Tunne oli pysäyttävä, huimaava ja jotenkin lohdullinen.

Muisto ensimmäisestä meditatiivisen paradoksin kokemuksesta palautui mieleeni lukiessani Tuukka Pietarisen runoteosta Yksin ja toisin. Pietarisen teos on täynnä rauhallisen kauniita tekstejä, jotka asettuvat jonnekin filosofisen ajatuskokeen ja havaintopohjaisen runon välille: “Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä / Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä”; “Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta / erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa”.

Rakastan Pietarisen tapaa ajatella, sillä se tunkeutuu samalle mieleni alueelle kuin jo 10-vuotiaana kuulemani kysymys metsässä kaatuvasta puusta. Kuvittelen kaksi peiliä, joiden välissä ei ole ihmistä. Kuvittelen, mitä ne heijastavat toisiinsa: toisensa – eli mitä? Ajattelu päättyy tähän, sillä mieli on jo lipunut arjessani turhan harvoin vierailemalleni selittämättömälle seudulle. Liikutun. Rauhoitun.

Edellä lainaamani aforistinen havainto on yksi kokoelmassa toistuvista tekstimuodoista. Toinen on absurdi pienkertomus, joka tuo mieleen Miki Liukkosen esikoiskokoelman Valkoisia runoja (ja kyllä, lähes maneerimaisesti, Daniil Harmsin). Sivun tai kahden mittaiset tarinat ovat eksistentialistisia ajatuskokeita, asetelmia, jotka ovat pohjattoman kiinnostuneita syy-seuraussuhteista: mitä oikeastaan tiedämme siitä, miksi yhdelle käy yhdellä tapaa ja toiselle toisin? Tai: miksi yksi kokee toisin kuin toinen?

Pietarinen asetelmat ovat toisinaan ilmeisiä, jopa osoittelevan opettavaisia. “Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa”, alkaa eräs teksti. Mieleeni piirtyy muotokuva kapeakatseisesta ihmisestä, joka jää itse itselleen asettamiensa rajojen vangiksi. Okei, entäs sitten?

Tekstin toinen puolisko jatkaa ajattelua yllättävään ja kiehtovaan suuntaan: “Samaan aikaan toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes vain rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.” Runossa “yhden” vastinpari ei asetukaan vastakkaiseksi malliesimerkiksi rajoista piittaamattomasta yksilöstä. “Toinen” on eksynyt aivan omalla tavallaan: hän ymmärtää rantaviivan suuntaviivaksi. Väärinymmärrys on traaginen, sillä rantaviivaa ei varsinaisesti ole olemassa. Se on jatkuvassa muutostilassa oleva konstruktio, jota taas ei olisi olemassa ilman merta ja hiekkaa – jotka kulkija lopulta täysin unohtaa.

Alan pohtia erilaisia rajoja, henkisiä ja fyysisiä, mutta ajatteluni seisahtuu pian. Mieli on jo vaipunut nautinnollisen melankoliseen tyhjyyteen, jonka ansiosta en hetkeen huomaa murehtia sitä, että kirjoitustyöt eivät suju ja että erästä tärkeää ihmissuhdettakin kalvaa epävarmuus. (Yksi ajattelee yhdellä tapaa, toinen toisin – vai ajatteleeko?)

Joskus mietin, että jokaisen taideteoksen tehtävä on kuljettaa kokijansa tilaan, jossa kuluneeltakin kalskahtavat ajatukset tuntuvat tuoreilta, kuin ensi kertaa kuulluilta. Pietarisen kokoelmassa käy juuri näin, kun hän laajentaa syyn ja seurauksen problematiikan pohtimisen luontevasti aina kaikkeuden perimmäisiin kysymyksiin: “Mittauksia häiritsee taustasäteily, jonka syy on tuntematon / Yhdet epäilevät sen kantautuvan tänne maailmansynnystä / Toiset epäilevät sen kantautuvan tänne maailmanlopusta”.

Tuntuu freesiltä lukea nykyrunoutta, joka haluaa ja ennen kaikkea onnistuu tiivistämään kaikkeuden kokoisia kysymyksiä muutamiin säkeisiin.

Äkkiseltään Yksin ja toisin -runoteoksen ilmeisenä taustasäteilynä tuntuu olevan Poesia-osuuskunnan julkaisema uusaforistinen, kieleen ja havaintoon keskittyvä runous (Olli-Pekka Tennilä, Raisa Marjamäki, Kaija Rantakari, Kristian Blomberg). Pietarinen jopa viittaa kokoelmassaan Blombergin kokoelmaan Itsekseen muuttuva (Poesia 2011). Kokoelman edetessä erot käyvät ilmeisiksi: Pietarisen teos ei ole sirpaleinen vaan rakentuu jämäkän johdonmukaisesti teemaansa jatkokehittelevistä osastoista. Sen, minkä Pietarisen teos menettää yksittäisten säkeiden kielellisessä kekseliäisyydessä tai kauneudessa, se antaa takaisin lukijalle välittyvässä tunteessa siitä, että kyseessä on nimenomaan yhden ainoan kiehtovan kysymyksenasettelun ympärille rakentuva runollinen tutkielma: Miksi on yhdellä tapaa eikä toisin?

Tähän kysymykseen teos vastaa kysymällä, kysymällä ja kysymällä, mutta niin, että kysymykset parhaiden vastausten lailla avaavat vastaanottajansa ajattelua uusiin, kohottaviin suuntiin.

Suljin Pietarisen kirjan kannet. Maailma tuntui yhä olevan entisensä, mutta mieleeni oli avautunut meditaation tai joogaharjoituksen jälkeistä tunnetta muistuttava avara tila. Olin siitä kiitollinen. Huomasin myös pohtivani tätä: Onko sittenkään niin olennaista, mitä tapahtuu? Voisiko olla yhtä olennaista, miten tapahtuvan kokee? Tai jopa: valitsee kokea.

Ei Pietarinen minulle näitä ajatuksia suoraan tarjoillut. Silti ne ovat hänen ansiotaan. Niin, luulen, toimii runous.

Erkka Mykkänen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja yksi E80-seminaarin vetäjistä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa