KIRJAILIJABLOGI: Pahuus meissä kaikissa

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä (WSOY 2017)

”Ihmiset pelkäsivät psykopaatteja ja ryöstäjiä, mutta jo ensimmäisinä vuosinaan poliisina hän oli tajunnut, että tavalliset ihmiset olivat kaikkein kauhistuttavimpia.”

Maria Mustrannan Sokeita hetkiä on kiinnostava, rohkea kirja. Sen keskeisiä henkilöitä ovat keski-ikäinen Juhani, joka on ammatiltaan poliisi ja Kaisla, 15-vuotias koululainen. Heidän ympärillään pyörii erikokoisiin rikoksiin syyllistyneitä ihmisiä. Eivätkä rikkeettömiä ole he itsekään. Ja tässä kohtaa on kirjan kiehtova ja sykkivä sydän. Ei tarvitse olla psykopaatti puukottaakseen, ei erityisen häiriintynyt raiskatakseen, ei sen kummempaa kuin tavallinen nuori sotkeutuakseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kirja näyttää, kuinka helppoa kynnykseen on kompastua ja langeta pimeän puolelle. Että rikos voi tapahtua jossakin tietoisuuden ja tiedostamattoman välimaastossa, ei tarkoittaen, mutta ei vahingossakaan: vihan tai himon vääristämänä välähdyksenä, sokeana hetkenä. Ja kun näkökyky sitten palaa, on kädessä puukko. Sängyssä raiskattu tyttö. Käynnissä matka muulina, huumekuriirina, matka, joka tuhoaa elämän. Kirjaa lukiessa miettii tietenkin, voisiko pimeä välähtää myös itsessä. Mitä minä saattaisin tehdä sokeana hetkenä?

Teoksessa on useita rikoksentekijöitä. Ja taitavasti kirjailija tekee taikatemppunsa aina uudestaan: jokainen hahmo on paitsi rikollinen, myös aivan tavallinen ihminen. Jopa isä, joka melkein puukottaa poikansa. Ja nuorukainen, joka on koko ajan, joka ikisessä kohtauksessa, huumeissa. Viisitoistavuotias, joka myy itseään. Ja poliisi, joka raiskaa.

Jokainen hahmoista on astunut harhaan ja joutuu käsittelemään harhautumisen seuraukset. Miksi tein niin kuin tein? Mitä oikein tapahtui? Kuinka syyllinen olen? Juhani on raiskannut alaikäisen, itseään kaupitelleen Kaislan, sokeana hetkenä, mutta tunnistaa pahan itsessään eikä väistä syyllisyyttä. Tapahtuneen aiheuttama kauhu ja katumus saavat hänet seuraamaan Kaislan elämää ja sotkeutumaan siihen tällä kertaa hyvät mielessä. Erilaisin keinoin, jotka eivät kestä päivänvaloa, Juhani yrittää pelastaa tytön kierteeltä, johon huumeinen kaveripiiri ovat tätä vetämässä. Sekä Juhanin että Kaislan, joiden elämät tapahtunut rikos siis kietoo yhteen, tunteiden kuvaus on Mustrannan kirjan keskeistä ja inhimillistä antia.

Sekä Juhani että Kaisla piirretään kokonaisina ihmisinä. Heillä on menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Kaislan rankassa tarinassa päällimmäiseksi jää toivo. Kokemukset ovat rankkoja, mutta ne eivät tuhoa tyttöä. Rikos on tapahtunut, mutta Kaislalla on silti tulevaisuus.  Näin kai sitä haluaisi ajatella: pahoja asioita tapahtuu, mutta elämä voi silti jatkua. Juhanin tarina on myös toiveikas, hän todella maksaa teostaan. Katsoo silmiin pimeää ja yrittää hyvittää. Samalla hän tekee tilejään selviksi suhteessa omaan, väkivaltaiseen isäänsä.

Mustarannan ilmaisu on sujuvaa ja sopivan persoonallista. Kirjan rakenne on kompakti ja juonilinjat puikkelehtivat lomittain luontevasti. Kirjan luki kiinnostuneena ja se herätti ajatuksia hyvän ja pahan luonteesta, itsestä, pahantekijöistä. Oli raikasta lukea teos, jossa rikos ei tuhonnut uhria.  Toivottavasti Mustranta kirjoittaa pian uuden teoksen ja löytää siihen yhtä raikkaalta tuntuvan tulokulman kuin Sokeisiin hetkiin.

Niina Repo

Kirjoittaja on kirjailija ja Pentinkulman päivien toiminnanjohtaja.