KIRJAILIJABLOGI: ”Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän ajatteli.”

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala 2018)

”Neiti K ja neiti N ovat pystyttäneet sateessa viheliäisen teltan. Neiti N havahtuu taivaanvuohen väpättävään ääneen. Telttakangas langettaa vihervän yleissävyn. Neiti N on teltassa itsekseen ja lamaantuu matkatavarain lajittelemisen ääressä. Kun yksi tavara löytyy, katoaa toinen. Teltta on pantava suppuun. On pantava suppuun teltta ja koko oleminen.”

Näin alkaa Eeva Turusen esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Jo ensimmäisen sivun perusteella ymmärrän olevani omalaatuisen lukukokemuksen äärellä. Kirja koostuu seitsemästä osiosta. Osiot voi nähdä novelleina, mutta muistuttavatpa jotkin teoksen tekstipätkät runojakin. Kirja karttaakin määrittelyä. Eri osioiden päähenkilökin voi olla tai olla olematta sama. Henkilöiden nimitykset vaihtelevat, mutta toisaalta kirja tuntuu muutenkin sanovan, että ihminen rakentaa identiteettiään suhteessa toisiin ja identiteetti on näin häilyväinen ja liukuva.

Kirjassa seikkailevat muun muassa neiti N, neiti K, neiti U, A, B, Skarabee ja Vinttikoira. Neitiherraa unohtamatta. Jos kirja karttaa tyylilajillista määrittelyä, niin samoin karttavat sen henkilöt määrittelyä esimerkiksi sukupuolen perusteella. Erityisesti osiossa ”Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan” otetaan kantaa sukupuolen määrittelyyn, onhan sen päähenkilökin neitiherra. Neitiherra toistaa jatkuvasti olevansa neitiherra, toiston kautta tekee todeksi oikeuttaan määritellä itse itsensä. Kahdesta sukupuolesta tiukasti kiinni pitävälle yhteiskunnallemme naureskellaan ja sitä katsotaan kriittisesti mainitsemalla esimerkiksi rasti ruutuun -lomakkeet. Kun neitiherra kirjoittaa lauseessa kissanpoika, hän vetää sen yli ja korvaa kissanpennulla, tuoden kielen sukupuolittuneisuuden esiin.

Neitiherran osiossa käytetään tehokeinona edellä mainittua yliviivausta. Sen avulla Turunen tuo hauskasti esiin miten usein ajattelemme toista ja sanomme toista, tilanteesta ja seurasta riippuen. Erityisen herkullinen on kohta, jossa neitiherra oivaltaa, että sisäistä puhetta voi kontrolloida, ja vetää yli rumat ajatukset itsestään korvaten ne kehuilla: ”Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote.”. Sano joka aamu peilikuvallesi olevasi kaunis, ja ajan myötä alat uskoa sen, kertovat self help -oppaat meille, mutta toimiiko se todella? Turusen kirjassa ainakin negatiiviset ja neuroottiset ajatuskulut tapaavat tursuta positiivisten yli. Kun kirjan hahmo tuntee yhtäkkiä iloa, mutta ei heti paikanna syytä tunteeseen, hän hämmentyy: ”onko tämä katteetonta iloa?”.

Hallitsemattomat ajatusvirrat lähtevät vyörymään varsinkin yöllä unta odotellessa, tämän tietää varmasti jokainen. Osiossa ”Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata” puhuja ei saa unta, koska häntä kiusaa tieto siitä, että toinen arkkitehti on palkattu korjaamaan hänen suunnittelemaansa työväenopiston sisustusta. En voi kuin samastua puhujaan, joka toistuvasti päättää olla ajattelematta mieltään piinaavaa ajatusta, ajattelee jotain aivan muuta, mutta kaikesta tulee kuitenkin mieleen se ajatus, jota hän on juuri päättänyt olla ajattelematta. Muutenkin kirjan läpi kulkeva neuroottinen itseanalyyttisyys, itsekontrolli ja kaiken yliajatteleminen tuntuu tutulta, tämän päivän ihmisen kuvalta. Kun neitiherran syntymäpäiväjuhlissa pelataan pantomiimia, hän ei aiheita keksittäessä uskalla kirjoittaa lappuun mitään, koska ”voi olla, että joku miettii, mitä keksimäni sana minusta kertoo.”.

Kirjan nimen mukaisesti kaiken muun ohessa pohditaan paljon ihmissuhteita, niin menneitä kuin olevia ja toteutumatta jääneitä. Parisuhteita ylianalysoidaan, ehkä jopa joudutetaan niiden päättymistä pohtimalla jatkuvasti, onko kumppani varmasti kyllin samanlainen kuin itse, mutta myöskin sopivassa suhteessa erilainen. Entä jos tämä haikaileekin eksänsä perään, entä jos itse haikailee? Ihmissuhteiden ympärille kiertyy teoksessa paljon, usein myös henkilön identiteetti. Silti edes lähimmille ihmisille ei välttämättä näytetä todellista itseyttä, ei ehkä uskalleta tai tahdotaan pitää jotain omana. Kirjan hahmot tuntuvat huutavan ”näe minut!”, mutta nähdyksi tullessaan pelkäävän kuitenkin näyttää sitä haurasta, mitä kuoren alta löytyy.

Turusen kieli on riemastuttavan omaperäistä. Hän sekä keksii uudissanoja että käyttelee olemassa olevia omaan tapaansa yhdistellen. Kirjan osioissa on käytetty erilaisia kuvaamisen keinoja, esimerkiksi osio ”Parahin tekninen isännöitsijä,” on huolestuneen asukkaan kirje tekniselle isännöitsijälle, johon hän asuintaloonsa liittyvien seikkojen lisäksi vuodattaa elämäntarinaansa. Osiossa ”Skarabee hei, ehkä teoriassa” puhuja taas katselee valokuvia, kuvaa kuvien kautta mennyttä ihmissuhdetta ja samalla tietenkin eksyy ajatuksissaan vähän joka suuntaan.

Jokaista kirjan osiota yhdistääkin tajunnanvirtamaisuus, jossa ajatus johtaa toiseen usein ilman näkyvää linkkiä. Yli 200 sivua tällaista tekstiä on kieltämättä paikoin raskas paketti, mutta sen Turunen kyllä tietää itsekin. Eräässäkin kohdassa lukijalle tarjotaan itseironisesti tekstinpätkä, josta on alleviivattu asiasanat, jotta ”kärsimätön nykylukija voisi niiden avulla suunnistaa tässä hahmoaan hakevassa tekstissä”. Lempeä huumori tuikkiikin teoksessa läpi matkan. Kun murheet on ajateltu puhki, tulee tilalle varmasti uusia. Mutta joskus voi myös hetken aikaa tuntua iloiselta, vaikka sitten vahingossa.

Henni Eronen

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.