KIRJAILIJABLOGI: Lavarunoutta kansissa

Kalle Talonen: Seiniin kirjoitetut (Kolera, 2015)

Pentinkulman päivien E80-esikoiskirjailijaseminaariin kutsuttu Kalle Talonen(s. 1978) on turkulainen lavarunoilija ja radiojuontaja-toimittaja. Hänen esikoisrunokokoelmansa Seiniin kirjoitetut (Kolera, 2015) sisältää notkeita, pohjavireeltään realistisia runoja, joissa on rosoista kieltä. Rakkaussuhteen päättymistä kipuileva runon minä ei romanttisen siirappisia sanoja tunne vaan huutaa: ”Perkele / mä haluan takaisin sun kookoksen ja oksattoman koivuklapin tuoksuiseen / elämääsi”. Ja mikäpäs tässä – voihan sitä rakkaudesta tällaisinkin sanankääntein runoilla.

Talosen runokokoelman nimen tausta paljastuu mottotekstissä:

”Jos seiniin kirjoittelu ei lopu, seinät poistetaan” – seinäkirjoitus Pub Hunter’s Innin sittemmin poistetussa WC:n väliseinässä, kirjoittaja tuntematon

Mottoruno vihjaa siitä, mihin kirjalliseen traditioon kokoelma kuuluu. Pub Hunter’s Inniin on voinut törmätä jo 1990-luvulla aloittaneiden turkulaisten miesrunoilijoiden tuotannossa. Sukkahousut päässä runojaan lavalla 1990- ja 2000-luvulla esittänyt Tapani Kinnunen sekä Sammakko-kustannusliikkeen perustaja Seppo Lahtinen ovat muiden muassa viitanneet teksteissään samaan kuppilaan.  Baarien oksennuksensekaisista vessoista poimi kirjoihinsa säkeitä myös Pentti Saarikoski, monien suomalaisten nykyrunoilijoiden ihailun kohde. Talosen esikuvat Saarikoski ja Kinnunen molemmat seikkailevatkin runoissa omilla nimillään.

Talonen osoittaa mottorunossaan velkansa kirjallisille esikuvilleen, ilmoittaa, että tässä olen ja tämänkaltaisesta maailmasta poimin aineksia rosoiseen runouteen. Pelkkää lähikapakkarunoutta Talonen ei kirjoita: teksteissä on myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Suomalaisen miehen kokemusta kirjaavissa runoissakin esille nousee laajempia kysymyksiä miehen roolista, kasinotalouttakin kommentoidaan.

Kokoelman osastojen nimet viittaavat runouden kirjoittamisprosessiin. Otsikot voi mainita, sillä ne avaavat kirjoittajansa poetiikkaa eli tapaa kirjoittaa runoja: ”Ikean lyijykynällä kirjoitetut runot”, ”Puotilan Valintatalossa lottokupongille kirjoitetut runot”, ”Hetki ennen Kupittaata kirjoitetut runot”, ”Postikorteille ja lasinalusiin kirjoitetut runot”, ”Keittiön ikkunasta lentäneet runot” ja ”Saunan jälkeen kirjoitetut runot”. Osastojen nimien perusteella runojen aines on uutettu arjen kokemuksista, vaikka Talonen viljeleekin runsaasti myös viittauksia eri puolille kirjallisuuteen ja nykykulttuuriin: Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen tai Eino Leinon rinnalla samanarvoisina ovat viittaukset populaarikulttuuriin, kuten Big Brotheriin.

Talosen runoissa yllättävä elementti katkaisee usein realistisen tekstin; voi kuvitella, että lavalla luettuna teksti toimii vielä paremmin kuin luettuna. Esimerkiksi runo ”Kalevi otti kahvit mukaan seminaariin” on nimensäkin perusteella kuvaus päähenkilöstä Kalevista, joka osallistuu seminaariin, mutta käyttää aikansa siellä eväsastioittensa pesemiseen. Runon lopussa paljastuu, että minigrip-pusseissa eväitään säilövä Kalevi onkin seminaarin asiantuntijapuhuja. Koominen efekti on taattu, kun runon alkuun ladatut odotukset tekstin etenemisestä murtuvat. Tämä tekniikka toimisi myös lavalla luettuna.

Kun 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa suomalaisissa kirjallisuuslehdissä (esimerkiksi Parnasso ja Tuli & Savu) esiteltiin aikakauden suomalaista runoutta, tyypillinen yleistys oli, että toisaalta on akateeminen helsinkiläinen runous, joka pyörii Nuoren Voiman liiton ympärillä. Toisaalla on taas turkulainen runoliike, jolle tyypillisinä piirteinä pidettiin katurunoutta ja alkoholihuuruisen elämän ihailua Charles BukowskinJack Kerouacin ja amerikkalaisten beat-runoilijoiden jalanjäljissä. Vuosituhannen taitteessa Suomeen rantautui myös Atlantin valtameren takaa Poetry Slam -perinne: siinä runoilijat lukevat yleisön edessä omia tekstejään ääneen, ja paras palkitaan.

Seiniin kirjoitetut on kiinni niin turkulaisessa runoliikkeessä kuin myös beatpoetiikassakin. Tekstit voi kuvitella lavalle, sillä niiden puhuja säilyy tekstin mittaan samana ja niissä on selkeä kertojan ote.

Outi Oja
Kirjoittaja on Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen ja kirjallisuudentutkija.

KIRJAILIJABLOGI: Kuoleman ja rakkauden liitossa

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava 2015.

Romaanissa Pelkääjän paikalla  käsitellään nykyihmisen suurinta pelkoa, syöpään sairastumista ja kuolemista, joten aihe lienee jollain tavoin koskettanut meitä kaikkia. Romaani onkin saanut runsaasti arvostelijoiden sekä kirjabloggarien positiivista huomiota. Teos oli viime syksynä myös Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana.

Kirjan kirjoittaja Laura Lehtola on ammatiltaan insinööri. Koulutukseltaan hän on tekniikan tohtori, ja väitöskirja ilmestyi pian esikoisromaanin jälkeen tämän vuoden alussa.  Romaaninsa aihevalintaa hän kuvaa seuraavasti: ”Olin omassa elämässäni törmännyt siihen, etteivät kaikki elä vanhoiksi. Elokuvissa kuolema on dramaattista. Tosielämän kriisit koostuvat minuuteista, joissa tapahtuu mielen liikkeitä.” (Työelämälehti 10.2.2016).

Lukemattomissa romaaneissa kuvataan romaanihenkilön sairastumista ja kuolemista sekä sairauden tuomaa surua perheessä. Pelkääjän paikallakoskettaa lukijaa teemansa kautta voimakkaasti, koska siinä sairaus on läsnä koko ajan. Lukukokemuksena rinnastan teoksen ainakin kahteen suomalaiseen romaaniin, joissa sairautta ja sen vaikutusta perheeseen kuvataan kokonaisvaltaisesti: Gunnar Mattssonin Prinsessaan (1965) sekä Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittamaan Viikkoja, kuukausia (2006).  Molemmat teokset ovat omaelämäkerrallisia.

Pelkääjän paikalla alkaa sanoin Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus. Se seisoi vaaleanpunaisessa mekossaan sohvan vieressä ja vaati sinua siirtymään. Ennen sairautta nuoren perheen asiat ovat hyvin: Aapolla ja Annalla on työtä, pieni Elsa saa varttua onnellisessa kodissa, jossa vanhemmat ymmärtävät toisiaan ja arkea pyöritetään tavallisin rutiinein. Annan syöpää hoidetaan vuoden verran erilaisin hoidoin. Välillä on toivon pilkahduksia, mutta vähitellen kuolema lähestyy yhä nopeammin. Elsa tottuu näkemään äidin olemuksen muutokset, tukan lähtemisen ja jalan puuttumisen. Aapon kipua kuvataan monitasoisesti. Hän näkee ilmeistä vaimonsa  huononevat veriarvot ja sairaalakuvausten tulokset. Hän joutuu sanaharkkaan Annan kanssa puhuessaan kuoleman läheisyydestä ja kieltäytyessään uskomasta kaikenlaiseen vertaistukeen ja parempien aikojen odotukseen.  Aapo pelkää yksin jäämistään ja hankkii itselleen tilapäisen nettirakkauden, joka kuitenkin kuivuu mahdottomuuteensa.  Ankeita tilanteita keventää, että ne kuvataan arkipäiväisen realistisina ja moniäänisinä.

Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on rakennettu luvuista, joissa kuljetaan Annan elämän viimeisen vuorokauden tapahtumissa tunti tunnilta sekä takaumissa, jotka ulottuvat vuosikymmenen taaksepäin. Takaumissa nostetaan esiin Aapon ja Annan elämän episodeja. Toisessa osassa kerrotaan Aapon ja Elsa-tytön elämästä Annan kuoleman jälkeen. Tämän osan kertojia ovat Aapo sekä hänen uusi naisystävänsä Veera. Luvut on otsikoitu näkökulmahenkilön mukaan. Aikuisten äänen lomassa kuuluu lapsen ääni, joka on erotettu selkeästi muusta kerronnasta.        

Ensimmäisen osan kerrontaratkaisu on erittäin onnistunut ja ajanmääritteisiin tukeutuva kerronta rytmittyy hyvin. Lukija kokee Annan elämän viimeiset ahdistavat hetket, mutta voi välillä palata perheen valoisiin elämänvaiheisiin. Vaikka asioita katsotaan minäkertoja Aapon näkökulmasta, lukija tutustuu myös Annaan dialogien ja toiminnan kautta. Anna on sanavalmis ja voimakas persoona. Toisessa osassa näkökulmatekniikka muuttuu: Aapon ja Veeran ääni vuorottelevat, ja näkökulmahenkilö ilmoitetaan lukijalle heti otsikossa.  Anna kulkee edelleen mukana Aapon kerrontajaksoissa läheisenä sinä-persoonana, vaikka kerrontahetken episodissa paikalla olisikin Veera. Lukijalle Veera jää kuitenkin kaukaisemmaksi kuin Anna, ja voikin kysyä, olisiko ollut parempi pitäytyä loppuun asti yhdessä kertojassa, Aapossa. Olisiko uuden naisystävän osuudeksi riittänyt Aapon tekemät luonnehdinnat sekä dialogijaksot niin kuin Annankin kohdalla?

Sen sijaan Elsan lapsen äänen nostaminen kuuluviin toisessa osassa on onnistunut ratkaisu. Lapsi tekee surutyötä käytännönläheisesti pienten tilanteiden kautta: Äidin kanssa me katsottiin aina Olipa kerran elämää. Siitä oppii ihmisten sisäisiä asioita. Aikuisetkin voi oppia. Isin kanssa me katsotaan urheiluruudusta voimistelua. Äiti ei pystynyt voimistelemaan, koska sillähän oli vain yksi jalka. Useissa kohdin käy ilmi, miten yksin lapsi on ajatuksineen, vaikka isä ja myöhemmin Veerakin ovat fyysisesti läsnä ja huolehtivat.

Monet ikävät tilanteet esitetään  tragikoomisina. Kuolemasta kertomista etäännytetään kuvakielen kautta: Sinun junaasi kuljetetaan jo. – – Kun raide on tyhjä, sinä olet mennyt. (136) Elämä on matka -metafora luo tuttunakin turvallisuuden tunnetta. Parhaimmillaan Laura Lehtola on tarkkana havainnoijana. Hän asettaa arjen asioita ja pelon hetkiä rinnakkain ja vastakkain:  Missä Elsan kellukkeet ovat? Röntgenkuvassasi on jotain uutta, ehkä etäispesäkkeitä keuhkoissa. Perhekerho alkaa vartin päästä.  Teos ei saarnaa mutta ei myöskään tyydy pelkästään näyttämään asioita. Se kertoo, miten jokainen päivä on elettävä: kuolevan ja perheen yhteinen viimeinen päivä ja jälkeenjääneiden ensimmäinen yksin eletty päivä.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.

KIRJAILIJABLOGI: Kaunotarten ja hirviöiden kamppailu

Piia Leino: Ruma kassa. Johnny Kniga 2016

Piia Leinon esikoisromaani Ruma kassa esittelee romaanin nimen mukaisen päähenkilön ja minäkertojan, 28-vuotiaan Sariannan, äärimmäisessä tavallisuudessaan jo poikkeuksellisen naisen. Romaanin alku kuvaa minäkertojan arkea kaupan kassalla asiakkaiden pilkkaamana, toisteisen työn uuvuttamana ja iltaisin television äärellä turtuvana. Yliopisto-opinnot ovat jääneet kesken, miehet eivät Sariannaa huomaa, ja naisen ajatusmaailmaa hallitsevat omaan kehoon ja persoonaan kohdistuvat itseinho ja häpeä. Eräänä päivänä Sarianna, nainen joka omien sanojensa mukaan näyttää passikuvissaan aina Kuopiolta ja lomakuvissaan siskonmakkaralta, saa kuitenkin kutsun uuden tosi-tv-sarjan kuvauksiin. Naisessa herää varovainen toivo. Voiko taviskin päästä osalliseksi huomiotalouden hohteesta:

”Telkkari oli elämäni suola, pippuri ja yrtit ja oli jotenkin julkea ajatus, että voisin olla tekemässä sen sisältöä. En ollut niitä, jotka halusivat tavata idoleitaan, sillä jos joku asia oli mahtava, miksi sotkea siihen minua? Mutta toisaalta… kun kerran olin tehnyt monet asiat kuten muutkin, runnonut itseni ulos synnytyskanavasta, kasvanut proteiineista ja hiilihydraateista, muokannut aivojeni synapseja yhdessä maailman parhaista peruskouluista, niin miksi minä en voisi tehdä tv-työtä siinä missä joku muukin, vaikka sillä muulla olisikin pienempi nenä. Ajatus lämmitti, vaikka se olikin vain järjen ääni, tunteen vähäpätöinen kriitikko.”

Sarianna riuhtaisee rohkeasti itsensä irti tutuista kuvioista ja lähtee mukaan uuteen ohjelmaan. Paljastaessaan makkaransa ja vatsaröllykkänsä bikineissä tapahtuvan koekuvauksen aikana Sarianna asettaa itsensä alttiiksi maailmalle, suuntautuu ulospäin entisestä elämästään, jossa hän on keskittynyt piileskelemään, katoamaan ja vähättelemään omaa tavallisuuttaan. Romaani onkin yhdeltä tasoltaan nuoren naisen kasvukertomus. Sariannan liioiteltu itseinho tekee kuitenkin hahmosta karikatyyrin ja myös muut romaanin hahmot ovat ennen kaikkea paperisia tyyppejä, valittujen ominaisuuksiensa kimppuja. Romaanista kasvaakin yksilöpsykologisen kuvauksen sijaan terävä aikalaissatiiri, joka pureutuu tyyppigalleriansa avulla aikamme viihdebisnekseen ja erityisesti naisen rooliin siinä. 

Tosi-tv ei televisio-viihteen lajina aina antaudu helposti uskottavan satiirin tai parodian kohteeksi, sillä se sisältää jo itsessään äärimmilleen kärjistettyjä asetelmia, liioiteltuja tunteita ja koomisia stereotypioita. Kaunokirjallisen satiirin ja parodian keinot ovat näin jo ikään kuin valmiiksi tyhjiin ammennetut. Erityisesti Ruma kassa -romaanin selkein kohde, tosi-tv-sarja Viidakon tähtöset, on kuin itsensä parodiaa. Viidakon tähtösissä Seiskapäivää-julkisuudesta tutut kaunottaret kilpailevat eksoottisessa lomakohteessa rahasta, ja sarjan viehätys perustuu katsojalle rakennettuihin valmiisiin tunnepositioihin. Rahasta itsensä nolaavat tähtöset herättävät katsojassaan pahennusta, kilpailuasetelman synnyttämät kissatappelut saavat katsojan kokemaan ylemmyyttä puhumattakaan kuumasta ilmastosta ja kilpailijoiden vähäpukeisuudesta, jotka tekevät katsojasta tirkistelijän.

Leinon romaanin fiktiivinen realitysarja Kaunottaret ja hirviöt vie mukailemansa konseptin vieläkin pidemmälle. Kuvauksissa toisiaan vastaan asetetaan kauniiden ja rumien naisten ryhmät. Kilpailijoille itselleen nöyryyttävä konsepti paljastuu vasta kuvausten alettua. Bikiniasuiset naiset kamppailevat viidakossa toisiaan vastaan, ja tuotantoyhtiö usuttaa rumia ja kauniita naisia tukkanuottasille. Romaanin temaattisessa keskiössä ovatkin naiset ja näiden keskinäiset suhteet. Jo romaanin alussa esiintyvä Sariannan äidin hahmo osoittaa, minkälaista tuhoa naiset voivat toisilleen aiheuttaa, sillä Sarianannan itseinhon taustalla on selvästi dominoiva ja tytärtään kaikin tavoin lannistava äiti. Samalla tapaa tuhoisiksi näyttävät muodostuvan kaunotarten ja hirviöiden välit televisiosarjan kuvauksissa.

Leinon romaanin tyyli mukailee kohdettaan, kerronta on sujuvaa, vaivatonta ja kevyttä, intiimin tunnustavaa ja emootioilla kyllästettyä kuin tosi-tv:tä parhaimmillaan. Alkuun romaanin hahmogalleria vaikuttaa sekin kuin tuotantotiimin käsikirjoittamalta: viidakossa kisailevat missit ja mallit ovat itsekeskeisiä tyhjäpäitä, rumilusnaiset älykkäitä mutta katkeria. Romaanin edetessä Leino punoo kuitenkin tekstiin näiden valmiiden asetelmien murtumia. Naiset alkavat oivaltaa, että rumien ja kauniiden naisten vastakkainasettelu on lopultakin keinotekoinen: tuotantoyhtiön juoni, jolla ohjelmasta käsikirjoitetaan myyvä. Romaania voidaankin lukea allegoriana yhteiskunnalle, jossa naisia kannustetaan keskinäisen solidaarisuuden sijaan jatkuvaan kilpavarusteluun. Aluksi lähes viivoittimella vedetyt rajat kauneuden ja rumuuden välillä liudentuvat nekin voimaannuttaen niin Sariannan kuin lukijankin hyväksymään kaikenlaisten kehojen yhdenvertaisuuden:

”Lähes kädenlämpöinen vesi hyväili nilkkojani ja tajusin sen kietoutuvan yhtälailla kaikenmuotoisiin. Missi-Meten sirot nilkat olivat sille yhtä hellittävät kuin minunkin. Vetäisin harmaan mekkoni pään yli ja viskasin rannalle, tuulenvire maisteli vatsanahkaani ja piti siitä.”

Maria Laakso
Kirjoittaja on filosofian tohtori, yliopisto-opettaja ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.

KIRJAILIJABLOGI: Kärpänen filosofoi takaperin

Riikka Ulanto: Vedelmiä. Kaarinan kaupungin runokirjat 25/2016

Riikka Ulanto voitti viime vuonna Kaarinan kaupungin vuosittaisen Runo-Kaarina-kilpailun. Palkinnoksi kaupunki julkaisi Ulannon esikoisteoksen Vedelmiä. Kilpailu on merkittävä ja tuonut runouden kentälle muun muassa Jenni Haukion (1999) ja Arto Lapin (2001) kaltaisia tekijöitä.

Vedelmiä lukiessa tulee mieleen niin kuin monta kertaa aikaisemminkin, että runoja pitäisi lukea enemmän. Säännöllisesti. Vaikkapa joka päivä. Runoilijoilla on kyky kurkistaa maailmaan omasta raikkaasta vinkkelistään ja houkutella lukija vierelleen.

Ulannon teksteissä on hurmaavaa leikkisyyttä; elämään ei pidä suhtautua niin totisesti, niin kamalan kirjaimellisesti. Uutispäivä-nimisessä runossa listataan uutisia: 1. Jumala ilmoitti paikallislehdessä mutta kukaan ei huomannut. 2. Nainen otti vuoteensa ja ajelehti sillä kaupunginsalmea alas klo 15 sunnuntai-iltapäivänä.

Mainio on Kesä-niminen ajatelma: ”Tervetuloa kuoliaaksi / sääski.”

67-sivuinen kokoelma on runoteokseksi runsas ja sisältää monenlaisia aineksia. Yhtä teemaa ei ole.

Luontokuvastoa on paljon; katse tarkentuu pienten ihmeiden äärelle. Runon minä juo sulavettä, myyrät syövät parittomia kenkiä, kivi on kiireinen, kärpänen filosofoi takaperin. Sana ”linnunnokkahuilu” on ihastuttava.

Runoilijan kaupunginorkesteritausta näkyy viittauksina musiikkiin: ”Olin tahkonnut Brahmsia ja vaihtanut sävellajia kuin likaisia alushousuja.” Kaupungissa sellot muuttavat muotoaan, mopot soittavat intervallin, taivas on haljennut pianon kanneksi.

Kaleva-lehden haastattelussa Riikka Ulanto kertoo kirjoittavansa joka päivä. Treenaamisen rutiinit kumpuavat osin muusikkoajoilta, jolloin Ulanto soitti selloa Kemin kaupunginorkesterissa.

Asenne on ihailtava, ja sen uskoisi kantavan hedelmää.
Terhi Rannela

Kirjoittaja on kirjailija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.

KIRJAILIJABLOGI: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)

Mies joka laski miljardiin on rönsyilemätön kooste lyhyttä proosaa nuoresta miehestä. Myös nuoruutensa jo taakse jättänyt mies pääsee Olavi Koistisenesikoisteoksessa ääneen, mutta silloinkin päähenkilö etsii kasvuikäisen tapaan omaa osaansa. Kirpeintä Koistista onkin elämässä menestynyt ja kaikkea riittävästi saanut lääkäri Leppilampi, joka etsii paikkaansa kyyttöneiti Serafiinana siiliperheen seuratessa tämän ihmis-eläimen edesottamuksia novellissa Siilit tuijottavat. Lisäjännitettä novellin päähenkilön roolileikkiin tuo kaikkinäkevän silmän katse, kun tosi-tv-ohjelman kuvauskopteri pörrää kivenheiton päässä.

Toisten katseen alla on myös Boulder Dash –novellissa koulun liikuntatuntia uimahallissa polskiva Pauli, jonka ajatukset on Koistinen on kirjoittanut täyteen muiden tähän kohdistaman pilkan pelkoa. Novellille nimen antaneen tietokonepelin tematiikan mukaan nuoret etsivät omaa paikkaansa ja tietä eteenpäin. Pauli paitsi pelkää itseensä kohdistuvaa kiusaamista myös kohdistaa pilkallisia ajatuksia Marikkaan, jonka hän sijoittaa sosiaalisessa hierarkiassa itseään alemmas.

Myös novellissa Loitustehtaan tilanne teema rakentuu pelin kehyksiin. Eero elää ajatuksissaan puoliksi pelimaailmaa ja joutuu itsekin kavereidensa peliin nuorison rantaryyppyreissulla. Vaikka Eero kulkeekin matkansa pyörätuolilla, ei hän tosielämän pelissä selvästi aio jäädä toiseksi. Riku jääkin rullatuoliottelun jälkeen yskimään hiekkaa voittaja-Eeron täristessä adrenaliinista.

Australian näköinen pöly -novellissa Koistinen tuntuu tavoittelevan Pussikalja-romaanin henkeä, mutta mitään varsinaisesti uutta näkökulmaa Jukan, Joakimin, Mintun ja Mannerströmin krapulainen toilailu ei tunnu nuoren joutilaiston käsittelyyn tuovan.

Avausnovelli Minä en tiedä mitä terveiset ovat esittää Eerik Kokkosen elämässä ulkoisesti menestyvänä, mutta jonkinlaisen asperger-oireryhmään kuuluvan persoonan rasittamana kävelevänä sosiaalisena katastrofina. Kokoelman päättävä teoksen niminovelli jatkaa sujuvasti saman aihepiirin käsittelyä. Siinä pääsevät Koistisen kertojaäänen humoristiset sävyt parhaiten esille. Päähenkilön edesottamuksia seurataan lempeästi, ilman ivaa. Olavi Koistinen kuvaa nuoria ja hetkittäin myös vanhempia miehiä, jotka koettavat nähdä itsensä osana elämän isoa palapeliä.

Vanhan miehen äänen teoksessa saa novellin Jos asianne koskee säästämistä Karl, joka yrittää elämän ehtoopuolella pitää kiinni itsenäisyydestään ympärillä muuttuvan maailman ahdistaessa ja kolhiessa. Tässäkään ei elämältä tavoitella mahdottomia. Vain lempeää ymmärrystä ja yksilön hyväksyntää kaikkine puutteineen ja rajoituksineen. Novellissa ymmärtävä hahmo löytyy, vaikkei tilanne 2010-luvun Suomessa todellisuudessa aina liene niin ruusuinen.

Koistisen esikoisteos asettuu kokonaisuutena Miika Nousiaisen, Juha Itkosen ja Petri Tammisen kirjoittamaan jatkumoon, jossa miehen paikka ei enää kiinnity peltoon, metsään ja maaseutuun, vaan oma paikka on etsittävä yhä uudelleen katu- tieto- ja sosiaalisten verkkojen kudelmista.

Simo Laitakari

Kirjoittaja on palveluasiantuntija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen

KIRJAILIJABLOGI: Lempeä sodan keskellä

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus 2016)

Minna Rytisalon esikoisromaanin ytimessä on Lempi – sanan kaksoismerkityksessä. Ensinnäkin lempi tai rakkaus kaikkine lieveilmiöineen on romaanin temaattisessa ytimessä. Toiseksikin Lempi on romaanin keskeisin henkilöhahmo: maatalon emännäksi päätyvä viehättävä ja koulutettu kauppiaantytär, joka sodan aikana katoaa.

Lempi tekisi mieli nimetä romaanin päähenkilöksi, mutta tällainen nimitys ei tekisi romaanin henkilöasetelmalle oikeutta. Vaikka Lempi on kaikkialla romaanissa läsnä, ei hänen kokemukseensa romaanin kuluessa kertaakaan päästä. Lempi jää läpäisemättömäksi ja arvoitukselliseksi. Hän on romaanin henkilösuhteiden muodostaman universumin hehkuva keskus, mutta jää lopulta loistamaan valoaan vain heijastuksena muista henkilöhahmoista.

Romaanissa kuullaan kolmea kertojaa, jotka myös kertovat kukin omasta aikatasostaan käsin ja eri aikojen Lempeihin keskittyen. Romaanin aloittaa Viljami, juuri sodasta palaava nuorukainen, joka muistelee ja kaipaa rakastettuaan ja vaimoaan. Tuore avioliitto ja sen auvo ja viriili lemmenelo on keskeytynyt Lapin sodan pakottaessa Viljamin pois kotoaan.

Viljamin poissa ollessa jotakin on tapahtunut ja syrjäisen tilan eloon puhaltanut rakastettu on selittämättömästi kadonnut. Jäljellä on poika, jonka syntymää tuore isä ei ennättänyt koskaan todistaa, ja kasvatiksi otettu orpopoika. Kotona odottaa isän ja perheenpään rooli, mutta Viljamin ajatukset kiertävät loppumatonta kehää Lempin ympärillä. Jokainen ele, hymy, sana on palanut Viljamin mieleen, eikä kotiinpaluu tunnu siltä miltä sen pitäisi. Ilman Lempiä Pursuojan tila on enää tyhjä kuori.

Viljamin velton ja jahnaavan muistokerronnan jälkeen kertojan äänen kaappaa vitaali ja vihainen aputyttö Elli, joka niin ikään odottaa Pursuojalla Viljamia palaavaksi sodasta. Ellin kertovan jakson myötä romaanin tarina paljastuu kolmiodraamaksi. Kauppiaantyttären avuksi palkattu Elli on alusta saakka kokenut syvää katkeruutta eriarvoisuudestaan Lempin rinnalla ja havitellut itselleen Viljamia tai oikeammin Viljamin kautta saavutettavaa emännän positiota.

Rytisalon romaani on ajankohdaltaan ja tapahtumiltaan osin sotaromaani, mutta temaattisesti sota ei ole merkityksellinen. Tai on, mutta eri tavoin kuin sotaan sijoittuvissa romaaneissa tai edes kotirintamaromaaneissa yleensä. Lempissä sota on nimittäin katalysaattori, jonka kautta kärjistetään esiin kysymys luokasta.

Ellin katkeruus syntyy vertailusta hänen ja Lempin välillä. Pursuojalle saapuu samaan aikaan kaksi saman ikäistä naista, joista toiselle annetaan kaikki, toiselle ei mitään. Lempi ja Elli ovat henkilöhahmoina pari ja toistensa peilit. Heitä erottaa lopulta vain yhteiskunnallinen asema, ja tämän vääryyden Elli voimakkaasti tiedostaa:

Kun tulin sinne ensi kertaa, olin niin kuin kaupanpäällinen, toppasokerin pala, ylimääräinen pölähdys jauhokilon päällä, ja sinä taas se oikea morsian, vaikka meitä sinne kaksi naista muuttikin ja lopulta jäi odottamaan Viljamia. (s.103)

Ellin asema perheessä tiivistyy kautta romaanin vertauksina esineisiin, kuten edellä olevassa lainauksessa. Elli on käyttöesine, hyödyke, osallinen ja silti ulkopuolinen Viljamin ja Lempin rakkaudessa. Vihansa voimalla hän kuitenkin ponnistaa käyttöesineen roolistaan tuntevaksi ja toimivaksi naiseksi, ja juuri tämän sota mahdollistaa. Sota on poikkeustila, joka sekoittaa pakan ja kiinteät yhteiskunnalliset luokkasuhteet. Sodan synnyttämä kaaos on Ellin mahdollisuus luokkanousuun ja myös kaivattuun kostoon.

Romaanin kolmas kertoja on niin ikään Lempin peili, kuten jo tämän nimi Sisko osoittaa. Sisko on Lempin kaksoissisko, joka on päätynyt saksalaissotilaan heilaksi ja lähtenyt rakkauden perässä Saksaan. Sisko kertoo tapahtumista ajallisesti kaukaa, jo vanhana naisena. Siskon hahmon pitkä perspektiivi kietoo yhteen romaanin luonnosteleman kuvan Lempistä ja antaa laveutta myös lemmen teemaan. Siskon romanssi ei päättynyt hyvin, mutta koettelemuksista kasvaa vahva ja älykäs nainen, jonka muistojen kautta myös nuorena kadonnut sisar jää lopulta elämään.

Maria S. Laakso

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, yliopistonlehtori ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen

KIRJAILIJABLOGI: Katkerien hetkien ohi Volvolla ajaen

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena 2016)

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää liittyy niiden viime vuosina ilmestyneiden teosten joukkoon (esim. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Minna Rytisalon Lempi), joissa käsitellään päähenkilöiden elämää kahdesta ajallisesta tarkkailupisteestä, sodanaikaisesta tai sodanjälkeisestä 1950-luvusta sekä vuosikymmeniä myöhemmästä henkilöiden ikäännyttyä. Romaanit piirtävät kuvaa elämänmuutoksista lähihistoriassa. Teokset ovat saavuttaneet ison lukijakunnan, josta vanhimmat henkilöt ovat itse eläneet näitä vuosikymmeniä ja nuoremmat tietävät niistä jotain vanhempiensa kautta.

Lifländerin romaani on rakennettu – niin kuin monet muutkin viimeksi kuluneen vuosikymmenen teokset – näkökulmatekniikan varaan. Lukujen otsikot ilmaisevat tapahtuma-ajan tai sen, kenen näkökulmasta kerrotaan. Tällainen rakenne helpottaa lukijaa varsinkin silloin, kun takaumia on paljon ja niillä on tärkeä tehtävä. Teoksen alkuluku sijoittuu vuoteen 2003, jolloin kaksi naista tapaa sattumalta kaupungin kahvilassa. Myöhemmin kahvilan naiset tunnistavat toisensa nuoruuden ajoilta tutuiksi Helmiksi ja Kertuksi. Seuraavassa luvussa palataan vuoteen 1958, joka on kerronnan toinen ajallinen keskipiste. Tutustutaan päähenkilö Helmiin. Hänen elämänsä taitekohta on päivä, jolloin hän näkee miehensä Laurin suutelevan sihteeriään Kerttua rautatieasemalla. Kertun tarina aloitetaan pari vuotta myöhemmästä elämäntilanteesta Ruotsissa, jossa Kerttu asuu miehensä Veikon sekä pienten kaksostensa kanssa ja saa tiedon munasarjasyövästä.

Tarinaa kerrotaan naisten näkökulmasta. Helmi nousee Kerttua keskeisemmäksi myös sen vuoksi, että Laurin osuus kahden naisen rakastettuna välittyy pääosin Helmin kautta. Mielenkiintoista on, että tekijä on käyttänyt minäkertojaa Helmin kohdalla ja kolmannen persoonan kertojaa Kertun kohdalla. Helmi nouseekin tämän kerrontastrategian myötä lukijalle läheisemmäksi kuin Kerttu. Vuosikymmenet eri paikkakunnilla asuneet naiset etsiytyvät toistensa seuraan tilanteessa, jossa Helmi on palannut Suomeen jäätyään leskeksi.

Teoksen teemana on välittää kahden naisen kypsyminen vuosikymmenten aikana ymmärtämään omaa elämäänsä. Aviomiehen uskottomuuden anteeksi antaminen ja toisen naisen hyväksyminen ovat Helmin koko aikuisiän mittainen kilvoittelu. Kerttu taas haikailee naimisissa olevan Laurin perään, mutta suostuu etäällä asuvan Veikon kosintaan. Toisin kuin Helmi Kerttu ei tyydy kotirouvana olemiseen, vaikka hänellä on kaksi lasta. Toivuttuaan syöpäleikkauksesta hän hakeutuu työhön ja saa vireän työyhteisön. Tässä mielessä hän on Helmiä onnekkaampi.

Romaanissa käsitellään myös lapsettomuutta Helmin ja Veikon perheessä. Varsinkin 1950-luvulla se oli kotirouvana elävän naisen kohdalla suuri onnettomuus, eikä oman identiteetin löytäminen ollut helppoa. Katkeruutta lisää miehen vaikeuksissa elävän sukulaisperheen lapsiluvun vaivaton lisääntyminen. Lapset nousevatkin tuon tuosta huomion kohteeksi. Sukulaistyttö Noora auttaa vanhenevaa pariskuntaa, mutta se jätetään avoimeksi, miten sukulaistyttö tuli lähelle Veikon ja Helmin perhettä. Alusta asti kuljetetaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaisän ja hänen tyttärensä tarinaa, joka jotenkin sivuaa Helmin elämää mutta jää jonkin verran irralliseksi. Teeman kuljettamisen kannalta sen sijaan on tärkeä Kertun etääntyminen omista lapsistaan ja lapsenlapsistaan näiden muutettua Amerikkaan. Syy Helmin ja Kertun lähenemiselle on molempien vanhojen naisten yksinäisyys.

Tyylikseen Lifländer on valinnut yksityiskohtiin kiinnittyvän tarkkuuden. Se on parhaimmillaan kohdissa, joissa kirjoittajan omintakeiset kuvailmaukset hallitsevat: ”Kuolema on samalla tavalla yliarvostettua kuin pitkät monologit ja kunnia ja retkellä syötävä ruoka. Taivas on perävaloista punainen kun viimeinenkin Volvo katoaa tämän maailman horisonttiin hyvästiä sanomatta.” Joissain kohdin olisi kuitenkin voinut luottaa enemmän lukijaan, tiivistää tekstiä ja jättää ilmiselvien asioiden kertomisen vähemmälle: ”Hänen siivouspäivänsä oli keskiviikko tai torstai riippuen siitä, milloin Kiia oli hänen luonaan. Tomi ei koskaan siivonnut kun Kiia oli hänellä. Viikonloppuimurointi oli helpompaa kun oli yksin.”

Vuosikymmenet kohtaavat teoksessa usealla tasolla. Naisen aseman muutosta kuvataan Helmin Volvolla ajamisen myötä. 1950-luvulla vain harvalla naisella kuten Helmillä oli ajokortti. Volvo-merkkinen auto liittyy Helmin vaikeisiin elämänvaiheisiin, ja autolla ajo on myös hänen itsenäisyytensä etsimisen ja aviomiehen uhmaamisen keino. Lopussa autokauppias on valmis myymään uuden auton mummoikäiselle naiselle. Helmi joutuu kuitenkin pyytämään Volvon kyytiä naapurin yksinhuoltajaisältä. Teos päättyy positiiviseen tulevaisuuden näkymään: ”Volvo kiihdyttää peltoaukean halki niin kuin lentäisi.”

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.

KIRJAILIJABLOGI: Jokainen meistä on taiteilija

Heikki Kännö: Mehiläistie. Sammakko 2017.

En säästä mielipidettäni arvion loppuun, vaan sanon heti suoraan: Mehiläistieon loistava romaani. Tekisi mieli sanoa: se on kammottavan hyvä. Romaania haluaa lukea hitaasti, ettei se lopu, sen kanssa haluaa jäädä keskustelemaan.

Mehiläistie on yksi ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia kirjoja – ja vieläpä esikoinen! Oikeudenmukaisessa maailmassa se saisi valtavasti huomiota.

Tänä vuonna on ilmestynyt monia taideaiheisia romaaneja. Joel HaahtelanMistä maailmat alkavatMila Teräksen Schjerfbeck-kirja JäljetVenla Hiidensalon Edelfelt-teos Sinun tähtesiHeikki Kännön Mehiläistien keskiössä on saksalainen käsitetaiteilija Joseph Beuys (1921-1986).

Beuys toimi Luftwaffen pilottina toisessa maailmansodassa. Vuonna 1943 hänen koneensa sai osuman ja putosi Krimin lumiseen vuoristoon. Beuysin löytäneet paimentolaiset käärivät vakavasti loukkaantuneen miehen eläinten rasvaan ja käärivät huopiin. Tai niin hän on ainakin kertonut.

Kokemus, fiktiivinen tai ei, oli käännekohta, sillä myöhemmin nämä samat materiaalit toistuivat Beuysin tuotannossa. Mies uskoi, että jokainen meistä on taiteilija, jokainen tavallinen aamu voi muuttua performanssiksi. Beuys oli taiteilija vuorokauden ympäri. Romaania lukiessa pohtii, oliko mies hullu vai nero.

Mehiläistien juoni on niin arvoituksellinen, jopa merkillinen, että jätän palapelin lukijan käsiin. Tämä kirja ei olisi tarvinnut edes takakansitekstiä; olisi ollut kiinnostavaa lukea kirjaa ilman mitään ennakko-odotuksia.

Helppo ratkaisu olisi ollut kirjoittaa Beuysista minäkertoja, mutta niin Kännö ei ole tehnyt. Taiteilijaa lähestytään yllättävistä näkökulmista, eri vuosikymmeninä, Berliinissä, Düsseldorfissa, New Yorkissa. On okkultismista kiinnostunut natsipomo, on kaksi Itä-Saksasta paennutta, perinteistä taidemaailmaa halveksivaa fluxus-taiteilijaa, on sarjamurhaava psykopaatti, on Beuys.

Taiteilija ja graafinen suunnittelija Heikki Kännö houkuttelee lukijaa pohtimaan olennaisia kysymyksiä, kuten mitä taide on, mikä on sen tehtävä. Voiko taide olla alkuvoima, jonka älyllinen elämä poimii käyttöönsä? Voiko olla niin, ettei ihminen ohjaa taidetta vaan taide ohjaa häntä? Ja nämä ovat vasta yksinkertaistuksia –

Lukekaa ja yllättykää!

Terhi Rannela

Kirjoittaja on kirjailija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen

KIRJAILIJABLOGI: Ravistelevaa runoutta yhteiskunnan laitamilta

Aura Nurmi: Villieläimiä (Kolera Kollektiivi, 2016)

Debytanttirunoilija Aura Nurmi (s. 1988) avaa Villieläimiä-runokokoelmansa lyhyellä mottorunolla Sirkka Turkalta (s. 1939): ”Armoa ei ollut missään. / Hellyys sulkeutui kuin kukka. / Armo. / Sitä ei elämällä ollut yhtään antaa.” Lohduttomalta tuntuva mottoruno vihjaa lukijalle Nurmen runokokoelman sävystä. Turkan runo kieltää armon olemassaolon; kuvataan kovaa maailmaa, jossa hellyyttäkään ei ole.
Tulkitsee armon sitten kristillisestä näkökulmasta tai ei, Villieläimiä-kokoelman mottorunosta avautuva lohduttomuus on lukuohje koko kokoelmaan. Nurmen runoissa eletään suomalaisessa kaupunkiyhteisössä, jossa valo on pääosin kääntynyt pimeydeksi, vaikka kaatopaikallekin saattaa vielä suuntautua pieniä valonsäteitä. Runoissa eletään pahoinvoinnin keskellä. Siten lukija joutuu toistuvasti kysymään, minkä varassa ihminen kestää päivästä toiseen, jos armo ja sitä kautta avautuva sovitus puuttuvat. Miten rakentaa tulevaisuutensa lapsi, jonka elämä on huostaanottoja ja laiminlyöntejä täynnä?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on 2010-luvulla puhuttu kriittisesti mahdollisuuksien tasa-arvosta. On keskusteltu siitä, onko kaikilla yhteiskunnassa lopulta yhdenvertaiset mahdollisuudet. Yhteiskuntatieteilijät ovat nostaneet viimeaikaisissa tutkimuksissaan esille suomalaisten syrjäytymisen syitä ja seurauksia sekä korostaneet yksinäisyyden ja syrjäytymisen olevan paitsi yksilön myös koko yhteiskunnan ongelma. Nurmen runokokoelmakin antaa fiktiiviset kasvot sille, minkälaista on olla syrjäytetty tai syrjäytynyt, syrjäytettyjen ja syrjäytyneiden hoitaja tai opettaja 2010-lukulaisessa kaupungissa.

Nurmen runojen näkökulma on moniääninen. Armottomuuden alla on kuitenkin lämmön pilkettä, humoristisillakin havainnoilla taitettua kauhua tai ahdistusta. Sillä ei tätä maailmaa muuten jaksaisi. Nurmen runous on puheenomaista ja kerronnallista. Vaikka runot ovat pääsääntöisesti säemuotoisia, niissä on runsaasti proosamaisia piirteitä. Jotkut teksteistä – kuten nimiruno ”Villieläimiä” – ovat itse asiassa tekstilajiltaan pikemminkin dialogivaltaista novellia kuin perinteistä proosarunoutta.
Valtaosassa runoja kerrotaan nuorista, joille elämä ei ole antanut käteen hyviä pelimerkkejä. On pikkuhuopalahtelainen iso-Janika, jonka nuoruudesta kaikkitietävän kertojan kaltainen runon subjekti tarinoi: kun eräänä päivänä koko Pikku Huopalahden yli kävi hirveä viima, silloin ”joku oli löytänyt iso-Janikan lehtiroskiksesta”. Runon minä kuvittelee Janikan menneen lukioon ja saaneen hienon elämän salkunhoitajana New Yorkissa, mutta kuvitelma osoittautuu vain valheuneksi vailla pohjaa. Janikan lisäksi runokokoelman eri runoissa toistuvat samat henkilöhahmot, kuten romanisisarukset Maria ja Sanna tai tietokoneista kiinnostunut Santtu. Samojen hahmojen esiintyminen rakentaa kokoelmaan jatkuvuutta ja kerronnallisuutta.

Yhteiskunnalliset dokumentitkin Nurmi ottaa muokkaamisen kohteeksi. Lastensuojeluilmoitus LsL 25 § on nostettu yhden runon pohjatekstiksi, jota lähdetään muokkaamaan. Myöhemmin kokoelmassa Nurmi nostaa esille koko Suomea hätkähdyttäneen Vilja Eerika Tarkin kuolemantapauksen ja viittaa syyttäjän lausuntoon kuolemasta. Joku lukija voisi sanoa, että tällaisen tositapauksen esille nostaminen on sopimatonta. Nurmi herättelee kuitenkin lukijaa pohdiskelemaan, ovatko tällaiset tarinat mahdollisia tässä yhteiskunnassa.

Runokokoelman pyrkimys on nähtävissä kahtalaisena: toisaalta Nurmi herättelee marginaaleista kuuntelemaan pienen ihmisen kertomusta syrjäytymisestä ja johdattelee näin lukijan huomaamaan yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Toisaalta kuitenkin juuri Vilja Eerikan tapauksen esille nostamisella Nurmi pakottaa lukijan kysymään, ovatko kaikkien ihmisten tarinat mahdollisia tässä yhteiskunnassa. Uskotaanko käsittämättömän pahoinpitelyn uhriksi joutunutta lasta yhteiskunnassa, jossa toisten suurin murhe on geelikynnen murtuminen punttisalin vapaan painon alle?

Nurmen tarinallinen runokokoelma on yhteiskunnallinen puheenvuoro. Se jatkaa suomalaisen lyriikan modernismin sitä perinnettä, joka vahvistui 1950-luvulta lähtien Pentti Saarikosken kokoelmien myötä. Nurmen runoissa kerronnallisuus tosin korostuu vuosikymmenten takaista modernismiamme vahvemmin. Nurmi onkin vaikuttanut aktiivisesti lavarunoustapahtumia järjestävässä Helsinki Poetry Connectionissa, aiemmin puheenjohtajanakin. Monet Villieläinten runoista toimivat varmasti klubien lavoilla esitettyinä.

Aura Nurmi on yksi Pentinkulman päivien E80-esikoiskirjailijaseminaariin kutsutuista kirjailijoista. Hänen ja muiden seminaarilaisten teksteihin pääsee tutustumaan Pentinkulman päivien tapahtumissa heinä- ja elokuun taitteessa.

Outi Oja
Kirjoittaja on Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen sekä suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Tukholman yliopistossa.

KIRJAILIJABLOGI: Ihmiset ja aika

Pauli Tapio: Varpuset ja aika
Runoteos, 96 sivua
Poesia, 2017

Poesialta olemme tottuneet saamaan laadukkaita kirjoja, ja tälläkään kertaa asia ei ole toisin. Pauli Tapion esikoisrunokokoelmassa Varpuset ja aikakuljetaan läpi vuosisatojen ja vuosikymmenten, ja sen aiheet kuten ihmiset, linnut, arki ja aika rakentuvat yhteen hyvin hallittuun kokonaisuuteen. Kirjassaan Tapio pyrkii tallentamaan aikakauden: ”Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa.”

Teoksen avausrunossa todetaan että Ukrainassa, Syyriassa, Irakissa ja Somaliassa käytiin sotaa. Tapio astuu siis niiden nykyrunoilijoiden joukkoon jotka reagoivat maailman ajankohtaiseen poliittiseen tilanteeseen. Vuonna 2015 alkavan pakolaiskriisin tallentaminen huipentuu toisen osion alaosiossa nimeltään ”Inferno: runoja, teloituksia, uutisotsikoita ja päiväkirjamerkintöjä”. Nykyajan rinnalle nousee keskiaika; alaosiossa esitetyt raa’at kidutusmuodot pysäyttävät lukijan. Onko vaikeampi lukea yksittäisen ihmisen kuolemasta kuin ihmisjoukkojen kuolemasta vain siksi että edellä mainitusta tarjotaan enemmän tietoa?

Teos on vuorotellen lyyrinen ja analyyttinen. Tapio kutoo päiväkirjamaisia ajatuksia ja hallitsee sarjallisia runokokonaisuuksia. Toisto on runoilijan ase; kertaamalla asiat vain vahvistuvat. Teoksessa arkiset aiheet hyppäävät lukijan eteen yllättäen: ”Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa./ Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta.”

Aika ja historia tuntuvat teoksessa todellakin merkityksellisiltä. Kirja vie lukijansa keskiaikaisen Agincourtin taistelun sotakuvista läpi Karjalan kannaksen alueen aina nykyajan uutisotsikkomaisiin poliittisiin pohdintoihin asti. Ihmiskunnan historia, mennyt sekä nykyaika yhdistyvät. Tärkeintä on ihmiskeskeisyys.

Mutta mikä lienee varpusten rooli tässä maailmankaikkeudessa? Linnut ovat ihmisten palveluksessa, ne ovat tekijöitä jotka toimivat meidän keskuudessamme, niihin samaistutaan. Ajoittain tuntuu siltä kuin linnut olisivat ihmisiä. Tsirp!

Tapion esikoisteos on antoisa lukukokemus jossa on paljon löydettävää. Kirja kertoo itsestään: ”Tällaista on aika jota elin.”

Réka Lelkes

Kirjoittaja opiskelee kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja tutustuu Pentinkulman päivillä kirjallisuustapahtuman tuottamiseen.