Väinö Linnan kanssa kierroksella – muistoja Pentinkulman päiviltä

Seppo Pirhonen, Per Carlander ja Asko Viholainen ovat Pentinkulman päivien veteraaneja, jotka ovat olleet mukana jo tapahtuman alkuajoista lähtien. Pirhonen ja Carlander kiersivät Väinö Linnan reittiä Linnan kanssa ja olivat mukana jo ensimmäisellä kierroksella. Viholainen on puolestaan aikanaan osallistunut E80-esikoiskirjailijaseminaariin.

Pirhonen ja Carlander muistelevat ensimmäistä kiertoajelua Väinö Linnan reitillä, joka tehtiin itse Linnan johdolla. Väinö Linna lähti kiertämään kirjojensa maisemissa ja kertoi tarinoidensa syntypaikoista. Tämä kierros taltioitiin ja äänite kirjoitettiin myöhemmin puhtaaksi. Näistä kymmenestä liuskasta syntyi pohja Väinö Linnan reitin opastukselle.

          Tämä opastus oli meidän alkuaikojen oppaiden käytössä ja meidän jälkeemme Urjalan seudun matkailuoppaat ovat käyttäneet tätä materiaalia, toteaa Seppo Pirhonen.

Miehet ovat osallistuneet lukuisiin Pentinkulman päiviin. Vuosien varrella on nähty monenlaisia esiintyjiä ja kirjailijapersoonia. Erityisellä lämmöllä miehet muistelevat huumori-teemaisia Pentinkulman päiviä.

          Heikki Turunen oli kyllä mahtava esiintyjä. Ja niinhän se Matti Kuusi puheessaan todisti, että kaikki suuret humoristit ovat olleet hämäläisiä, vaikka savolaisia aina pidetään kovina humoristeina, muisteli Per Carlander.

Koskettavia muistojakin päiviin liittyy. Pirhonen muistaa, kun Väinö Linna itse osallistui viimeisiä kertoja Pentinkulman päiville sairastumisensa jälkeen.

          Kun Linna saapui saliin, niin yleisö nousi seisomaan. Se oli hyvin koskettava hetki, toteaa Pirhonen.

Yksittäisistä esityksistä miehet nostavat esiin yksimielisesti Kirsi-Kaisa Sinisalon esittämän monologin Pentinkulman naisista.

          Esitys liikutti kovasti meitä kaikkia, mutta ehkä aivan erityisesti hänen isäänsä Veikko Sinisaloa, toteaa Per Carlander.

          Se oli hieno esitys, todistaa Asko Viholainen.

Carlander ja Pirhonen ovat Väinö Linnan seuran jäseniä ja Pentinkulman päivien kävijöitä, mutta muistavat Väinö Linnan myös henkilönä. Kysyn heiltä, mitä he kysyisivät Väinö Linnalta, jos voisivat esittää hänelle vielä yhden kysymyksen.

          Kysyisin varmaan, että jäikö jotain sanomatta, toteaa Pirhonen pilke silmäkulmassa.

 

Anniina Tapioharju

Kirjoittaja on Pentinkulman päivien projektikoordinaattori.

 

 

 

KIRJAILIJABLOGI: Metsä on elämänmittainen keskustelukumppani

Mervi Koskela: Metsäksi laulettu puu (Sanasato 2017)

Mervi Koskelan esikoisrunoteos Metsäksi laulettu puu kuvaa erään naisen elämää lapsuudesta avioliittoon, lasten saantiin ja perhe-elämästä aina vanhuuteen asti. Kauniin ja rujon elämän rinnasteeksi kohoaa metsä, joka ei pelkisty söpöksi vertauskuvaksi. Pikemminkin se on keskustelukumppani, jonka ilmiöitä vasten arki ja ajankulu peilautuu.

Naiseus ja äitiys näyttäytyvät kokoelmassa perinteisessä valossa, mutta koetun tuntuisesti, rehellisesti. On ilo lukea runoteosta, jossa on selkeä rakenne ja teema, mutta joka ei silti tunnu säkeiksi jaetulta proosalta. Tämä on ehtaa, tiivistyksissä voimansa näyttävää runoutta.

Teoksen alussa runojen puhuja huomaa, millaiseen maailmaan naiset kasvatetaan suhteessa miehiin. Miehet ovat uljas honkametsä, ja käppyräiset kuuset taas naisia, joille ”äitien joukko” on opettanut, kuinka ”nöyrimmät selviytyvät”. 

Runot eivät jää surkuttelemaan tätä lähtöasetelmaa, ne vain toteavat sen. 

Ensimmäisessä runossa viulua soittavan tytön mielessä siintää ”miehen otsatukan hulmahdus”. Elämän suunta on siis selvä: naimisiin ja lapsia.

Rakkaus ja parisuhde näyttäytyvät kokoelmassa enimmäkseen koruttomassa valossa. Se ei suinkaan tarjoa kokijalleen vapautta, vaan päinvastoin kahleen. Vapauden menetys on kuitenkin ”mitätön hinta”, kun saa kokea metsän suuret puut ja sammalen pehmeyden. Rakkaus on myös jotain, joka juurruttaa kaksi ihmistä toisiinsa, keinuvaan liikkeeseen.

Ensimmäisen lapsen myötä nainen on vastatusten omankin nuoruutensa kanssa. Kun esikoinen, ”tyhjä taulu käsivarsilla”, ”puskee elämänsä sinisille silmille”, äiti huomaa olevansa sinisilmäinen itsekin, ihmeen äärellä.

Ihmeiden vastapainoksi Koskela annostelee tarpeellista realismia. Äiti on ”kolmesti halki revennyt / näköispatsaaksi tikattu”. Ja kun neljäs lapsi saapuu, hänestä puhutaan arkun ”viimeisenä niittinä”. Samaan aikaan on täysin luonnollista, että kuopus on kallis, jopa kalliimpi sitä kultaa, jota puoliso on maailmalla huuhtomassa – siis elantoa hankkimassa.

Realismia tämäkin: öisin äiti haluaisi syödä hillomunkin perheeltään salaa ja pyyhkiä sormet sohvatyynyyn. Kapinamieli on suurta, mutta ei toisaalta kanavoidu järin radikaaliksi toiminnaksi, haaveiluksi vain. Silti, ainakin alta kolmekymppiselle poikamiehelle, runot näyttäytyvät vielä tänäkin aikana tarpeellisena tuuletuksena: kaikkia näitä tunteita äidit kantavat sisällään. 

Konkreettisen ajankulun rinnalle Koskela tiputtaa seesteisempiä, pysähtyneempiä jaksoja. Niissä luonto opettaa puhujaa suhtautumaan elämään: Ulkona riehuvaa myrskyä kohtaan hän kokee sympatiaa. Raukka kun ei ymmärrä, ettei joitain taisteluita voi voittaa: maata ei saa revityksi rikki. Toisaalta metsä näyttäytyy myös luonnonilmiönä, jota äiti haluaa vastustaa. Ensimmäinen puu metsässä on aina kaunein, eikä toista huomata. 

Lastensa kanssa äiti haluaa toimia toisin.

Kun lapset varttuvat murrosikään, teini repäisee ”tyhjiöpakatun äitiyden” muovin hetkessä rikki. Kun ”vitut lentelevät” ja ”saatanat eivät kelpuuta perheeseensä”, muisto nauravaisen lapsen iholle piirtelystä tuntuu kaukaiselta. Silti optimismi säilyy: ”Senkin jälkeen olen.”

Kumppaniakin runoissa puhutellaan. Hänen kanssaan on kasvettu ”kahdesta puusta”. Parisuhde näyttäytyy runoissa sitkeänverkkaisena kasvuprosessina: ”Näit minut omien lasiesi läpi / – – Vuosi vuodelta lisäsit vahvuuksia / jotta todellisuus taittuisi oikein”.

Ja todellisuudessa taittovirheitä tietysti riittää. Eräässä runossa vilahtaa myös parisuhteen synkempi puoli, jonka tulkitsen uskottomuudeksi:

”Kun kaikki on pitkään jonkun toisen / vain rankkasateet / pesevät ohueksi kulunutta / / Ojennettuun käteen on helpompi tarttua / kuin nousta vilpillisten silmien edestä”.

Kun puhujan ikä karttuu ja kokoelman seitsemäs ja viimeinen osasto avautuu lukijan eteen, minä katoaa runoista. Säkeet vaihtuvat kolmanteen persoonaan ja alkavat kertoa naisista ja tädeistä. Nyt nainen on lihava, hän sylkäisee lattialle, ei suostu niiaamaan, ärjäisee asiansa ja pieraisee silmää iskien. 

Nainen valuu hikeä, tursuu. On ”rehevä, rintava ja persevä”. 

Paikoin jopa groteskia liippaavasta kuvastosta huolimatta runojen sävy ei ole päivittelevä tai häpeilevä, vaan päinvastoin suora, jopa ylpeä. Mitä muuta voi tehdä kuin todeta kiertelemättä: Tämmöistä tämä on. 

Ja näin nainen on kasvanut tietäväiseksi tädiksi, joka osaa kertoa nuorelle kylän raitin houkutuksista ja kaupungin valojen kutsusta. Erityisen tarkalta havainnolta tuntuu, kuinka kaikessa viisaudessaan tädit ”harvoin käskevät”. Kai he tietävät, että nuori mieli kuuntelee vain, kun sille ei tuputeta.

Lopulta päädytään tietysti vanhuuteen, jossa ”kiire on – – loppunut”. On aikaa kuunnella metsän säveliä: ”Niissä on suru / ilo takana / kaiken kaikuna metsäksi laulettu puu”.

Tuoksi kaiuksi jää ilahduttavasti nimenomaan ”remahtava nauru”. Sen kaiku kohtaa toisen, monistuu ja jää näin kimpoilemaan kuin valtavassa laaksossa, ihmistäkin vanhemmassa.

Erkka Mykkänen

Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja yksi E80-esikoiskirjailijaseminaarin vetäjistä. 

KIRJAILIJABLOGI: Kovaa kyytiä kohti kuolemaa

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin (Otava 2018)

Kuinka vanhaksi meillä nykysuomalaisilla kaikki menee ihan hyvin? Tähän kysymykseen lukija voi etsiä vastausta Anna Rimpelän romaanista Pitkään meni ihan hyvin. Teoksessa kuljetaan isossa kaupungissa asuvien kahdeksankymppisen Aino Ritarin sekä naapuriin muuttavan leskimies Seppo Miekk’ojan matkassa. Kulkuvälineinä ovat Ainon rullaattori ja Sepon bussi. Ainolla tosin sattuu rullaattorin käytössä tapaturmia, ja hän tarvitsee kanssakulkijoitten apua.

Teos on nelikymppisen Rimpelän esikoisromaani. Näyttelijänä ja stand up -koomikkona tunnetuksi tullut Rimpelä tarkastelee vakaviakin asioita pilke silmäkulmassa ja liittyy niiden kirjailijoiden joukkoon, jotka tarttuvat epäkohtiin huumorin keinoin. Mieleen tulevat ainakin Sinikka Nopolan arjessa sinnittelevät Eila ja Rampe.

Teos rakentuu lyhyistä luvuista, jotka on lukijaystävällisesti otsikoitu näkökulmahenkilöiden Ainon tai Sepon nimiin. Ainon myötä keskeisiksi teemoiksi nousevat kuolema, vanhan ihmisen erotiikka ja todellisuudentajun karkaaminen. Vapaaehtoistyöntekijänä ansioituvan Sepon kautta Ainon harhaisten mieskuvitelmien rinnalle tuodaan vastaanottokeskusten arki ja ongelmat.

Juoni etenee ensisijaisesti Ainon edesottamuksia seuraten, Sepon hahmoa rakennetaan Ainon tekemisten taustaksi, ja jossain mielessä Seppo realistisena henkilönä on Ainon vastakohta. Aino saa Lähetysyhdistykseltä kummilapsikirjeen, jonka viestin hän ymmärtää väärin. Aino luulee, että hän oli ”likööripäissään mennyt tilaamaan miehen itselleen” jostain Afrikan maasta. Teoksen alussa omaa kuolemaansa ennakoinut Aino ryhtyy valmistelemaan itseään ja kotiaan Heimopäällikkö-kuvitelmansa tuloa varten. Seppo taas käy vapaaehtoistyöntekijänä vastaanottokeskuksessa ja tutustuu sen asukkaisiin. Teoksen lopussa monien kommellusten ja väärinkäsitysten jälkeen Ainon harhakuvitelmat nuoresta vierasmaalaisesta elämänkumppanista saavat päätöksensä, kun ne kohtaavat Sepon vastaanottokeskuksen ihmisiin liittyvän todellisuuden kerrostalon rappukäytävässä.

Ainon fantasiat naurattavat, mutta ovat myös puhuttelevia: miten mukava on vanhankin katsella salaa ovisilmästä komeaa postinjakajaa! Myös vanhalla ihmisellä lihallisen rakkauden kaipuu on olemassa, ja siksi Ainokin haluaa laittautua kauniiksi kampaajalla. Rimpelä haastaa lukijansa, sillä vanhan ihmisen eroottisuus on tabu vielä nykyäänkin, vaikka monella muulla seksielämän alueella halutaan purkaa puhumattomuutta ja ennakkoluuloisuutta.

Voiko kuolema olla niin hauska asia, että sen kustannuksella pilaileminen kantaa läpi teoksen – varsinkaan nykysuomalaiselle, jonka elämässä kuolema on etäännytetty sairaalan saleihin? Rimpelän teos osoittaa, että huumorin sävyjä varioimalla hymyä piisaa. Ironisen kaksiäänisyyden löytää Ainon halusta ennakoida kuolemaansa ostamalla arkun, alban ja kuolemaa lähestyvän vanhan marsun. Testamenttinsa Aino haluaa laatia niin, että siitä olisi paljon kiusaa omaisille. Loppulukukin on omistettu kuolemalle, ja tilannekomiikka kukoistaa, mutta – kaikesta huolimatta tämän ”elämän suuntaa muuttavan vakavan asian” tiimoilta löytyy myös kaunis vire.

Draaman kaari voi virittyä lukijan päässä monesta elementistä, omalla kohdallani sen seuraamisesta, puuttuuko kukaan läheinen, mikään viranomainen tai muu taho vanhuksen harhaiseen toimintaan. Aino soittelee tai tapaa seurakunnan lähetystyöntekijöitä, poliisiviranomaisen, terveydenhoitajan, neuvolan tädin, rokotuskeskuksen sairaanhoitajan, väestöliiton senioriklinikan ihmisen, lähetystövirkailijan, hätäkeskuksen puhelinvastaajan, kampaajan ja kotipalveluja tarjoavan seksityöläisen. Kaikille hän puhuu seksuaalisista tarpeistaan, edessä olevasta Heimopäällikön kohtaamisesta tai käytännön järjestelyistään. Mutta onko mistään tahosta apua? Pystyykö edes oma poika Sauli palauttamaan Ainoa todellisuuteen? Saulin kanssa käydyt puhelut tuntuvat menevän lähinnä kiireisen yrittäjän vastaajaan.

Dialogit edellisten ”tahojen” kanssa sekä Ainon pitkät monologit ovat teoksen parasta antia. Niissä paljastuu ihmisten kohtaamattomuus ja välinpitämättömyys. Dialogit tuovat hyvin arkiset asiat näkyviin. Arjen läsnäolo ilmenee myös kielestä, jossa tuoreet ja osuvat sanavalinnat naurattavat lukijaa: ajeltutukkainen mies, kulttuurierilainen, onnellisesti lapsenlapseton. Dialogit ovat viihdyttävää luettavaa, ja ne voi helposti kuulla ääneen luettuinakin, mikä viittaa kirjoittajan osaamiseen stand up -lavoilla. Myös teemojen kannalta dialogien aiheet on hyvin valittu. Sen sijaan jotkin kohtauksista, varsinkin Sepon elämää kuvaavista, eivät ole kokonaisuuden kannalta aivan oleellisia. Esimerkiksi Sepon ja edesmenneen vaimon Sirkan yhteiseloon palaaminen jää tyhjäkäynnille.

”Oi maailma, olit minulle hyvä. Ja huonokin, ehkä tämä loppu ei ollut mitä manioin, mutta ihan mukavaa on ollut”, analysoi Aino elämäänsä kirjan lopussa. Vaikka en Ainon elämänasennetta lähde muille suosittelemaan, totean, että Ainoon oli ihan hyvä tutustua.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on Lauri Viidan kieltä tutkinut filosofian tohtori ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.

 

KIRJAILIJABLOGI: Totuuden jäljillä


 
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena 2017)

Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin alkaa, kun kirjan päähenkilö ja minäkertoja Markus Douglas matkustaa Yhdysvalloista Suomeen siskonsa Sofian hautajaisiin. Samaan aikaan hän saa myös salaperäisen kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Markus on tehnyt Yhdysvalloissa pitkän uran Jehovan todistajien organisaatiossa, ja samalla etääntynyt menneestä elämästään Suomessa. Keski-iän saavuttanut mies alkaa muistella lapsuuttaan Helsingissä ja perheen Porkkalanniemen huvilalla, ja kirjassa liikutaankin vuorotellen Markuksen lapsuusmuistoissa ja aikuiselämässä Yhdysvalloissa.

Kaiken raamina toimii kuuluminen Jehovan todistajiin, ja itsekin nuorena liikkeeseen kuulunut Kalland kuvaa kiinnostavasti sekä sitä miten uskonnollinen yhteisö vaikuttaa yksilötasolla, että miten kansainvälinen organisaatio toimii. Suljetun uskonnollisen yhteisön kuvauksena Vien sinut kotiin asettuu jatkumoon Terhi Törmälehdon helluntailaisuuskuvauksen Vaikka vuoret järkkyisivät (2017), Pauliina Rauhalan lestadiolaisista kertovan Taivaslaulun (2013) ja Juha Itkosen mormoniromaanin Myöhempien aikojen pyhiä (2003) kanssa.

Jehovan todistajien maailma näyttäytyy kirjassa kylmänä paikkana. Naiset ovat alisteisessa asemassa miehiin, ja uskonnosta eroaminen tai erotetuksi tuleminen tarkoittaa täydellistä välien katkaisua liikkeeseen jääviin läheisiin. Vaikeat asiat tulee peittää, ja surun hetkelläkin osoittaa, että usko on kaikkea muuta vahvempaa: ”Surimme, mutta emme voineet näyttää sitä liikaa. Meidän piti olla vahvoja, luottaa ylösnousemukseen, osoittaa, ettemme olleet murtuneet.”. Uskon voimaan luottaminen koituu Markuksen äidin kohtaloksi, jonka masennusta ei tunnusteta, vaan jonka ”syvään väsymykseensä” tarjotaan avuksi lähinnä uskonvahvistusta. Markuksen sanoin: ”Apua emme saaneet, koska lääkettä ei ollut olemassa. Äidillä ei ollut fyysistä sairautta, ainoa oikea tapa oli terästäytyä ja tutkia enemmän julkaisujamme.”.

Kirja antaa varsin epämiellyttävän kuvan myös Jehovan todistajista organisaationa. Markus on tehnyt pitkän uran päästäkseen organisaation huipulle, mutta kiitosta ei ole luvassa. Moraalisäännöt eivät huipulla päde, vallanpaikoista taistellaan toisia tunteettomasti polkien ja aitoa uskonveljeyttä ei ole olemassa. Itse luin Markuksen elämänpolkua myös opetuksena siitä, että elämää ei kannata rakentaa pelkästään työn varaan. Jos ura syystä tai toisesta katkeaa, mitä jää käteen?

Markuksen tarina onkin surullinen oman elämänsä sivustakatsojan tarina. Mies enemmän päätyy pyhittämään kuin päättää pyhittää elämänsä uskolle ja työlle. Matkalla työyhteisön huipulle jalkoihin jää kaikki muu rakkautta ja perhettä myöten. Markuksesta kasvaa tunnekylmä ihminen, jolle oman siskon hautajaisetkin ovat lähinnä riesa, joka pakottaa lähtemään Yhdysvalloista kesken tärkeiden työtehtävien. Aivan kirjan lopussa on kuitenkin toivoa. Ehkä Markus ei ole menetetty tapaus, ehkä tarinan suunta on vielä muutettavissa.

Markuksen elämäntarinan lisäksi kirja kertoo hänen perheestään ja uskonnollisen yhteisön hajottavasta vaikutuksesta perheyhteisöön. Markuksen perheeseen kuuluvat isä ja äiti sekä siskot Carola, Ellen ja Sofia. Kirjan keskushahmoksi Markuksen rinnalle nousee Ellen. Ellen on Markuksen silmäterä, valloittava luonnonlapsi, joka paljastuu jo nuorena poikkeuksellisen lahjakkaaksi viulistiksi. Lukijana tunsinkin kiintyväni kirjan hahmoista eniten vilpittömään Elleniin. Ellenin viulusoiton kautta kirjaan tulvii myös paljon musiikkia, ja romaanista olisikin mahdotonta puhua mainitsematta sitä. Kalland kuvaa yksityiskohtaisesti Ellenin soittoa, ja jopa musiikkitermistöä vähemmän tuntevana tempauduin mukaan kerrontaan. Kirjan sivut soivat, eikä jää epäselväksi, että Ellenissä ja tämän soitossa on jotain erityislaatuista. Samalla Ellenin kohtalo on myös kirjan traagisin. Tarinan naiset äidistä tyttäriin joutuvat kärsimään. Carola sentään ymmärtää pelastaa itsensä ja jättää uskonnollisen yhteisön.

”Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnan voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon.” Näin Markus sanoo heti kirjan alussa, ja samalla alleviivaa oman kertojuutensa epäluotettavuutta: hän on valinnut mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta. Teema tarinankertojan epäluotettavuudesta ja totuuden monimutkaisuudesta toistuu kirjassa usein. Kuten Ellen sanoo: ”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”.

Vien sinut kotiin on ehyt ja monitasoinen romaani. Yksi teoksen suurimmista ansioista on se, että Kalland ei keri kaikkea auki. Rivien välissä on paljon painavaa, ja lukijalle jätetään ilahduttavasti tilaa tulkita ja oivaltaa itse. Markus epäluotettavana kertojana peilaa myös osuvasti Jehovan todistajien maailmaa, jossa ”likapyykki pestään kotona”, kuten Markuksen isän ohje kuuluu. Liikaa ei tule ulkomaailmalle asioista paljastaa, ja totuutta voi hieman muunnella, jotta se näyttäisi paremmalta. Ja niinhän se on, että kaikki mitä kerromme, on aina vain versio todellisuudesta. Jossain värityksemme alla piilee totuus.

Henni Eronen
Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.

KIRJAILIJABLOGI: Älä anna kaikkea anteeksi

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (WSOY 2018)

”Miten tässä näin kävi? On kesäloman ensimmäinen viikko, onnenpensas valuu vanhan puutalomme portaanpielessä keltaista kukkaa, kivenheiton päässä heilimöivät vihreät viljapellot, aurinko heittää pehmoisia säteitään ja minä makaan kellarikerroksessa leipäveitsi kaulallani.”

Lauran Mannisen omakohtainen esikoisteos Kaikki anteeksi käsittelee vaikeaa aihetta, parisuhdeväkivaltaa. Romaanin päähenkilö, nelikymppinen Laura, tutustuu ja salamarakastuu Mikkoon, joka vaikuttaa aivan täydelliseltä kumppanilta. Mikko on älykäs, herkkä ja hulluna Lauraan. Laura ei voi uskoa onneaan, kun onnistuu pieleen menneiden parisuhteiden jälkeen löytämään tällaisen miehen.

Kuitenkin jo suhteen alkumetreillä Laura huomaa Mikossa outoja piirteitä: mies päivittää heidän parisuhteensa Facebookiin luvatta ja ennen kuin mitään parisuhdetta oikeastaan edes on. Vain muutaman viikon tuntemisen jälkeen Mikko ensimmäistä kertaa kehittää tyhjästä riidan julkisella paikalla aiheuttaen Lauralle häpeää ja hämmennystä. Merkit ovat jo ilmassa, mutta Laura ei halua nähdä niitä. Hän haluaa uskoa mielikuvaan, jonka on jo luonut päässään: mielikuvaan suhteesta, joka kestää, ja kumppanista, jonka vierellä tahtoo pysyä.

Sitten kaikki alkaakin mennä hitaasti mutta varmasti pieleen. Mikon mielenterveyden ongelmat alkavat paljastua, hän on sairaalloisen mustasukkainen, masentunut ja enenevissä määrin aggressiivinen. Sairasta kumppania ei kuitenkaan noin vain jätetä, ja lisäksi Mikolla on kolme lasta, joihin Lauralla on jo syntynyt side. Niinpä Laura alkaa elää parisuhteessa, joka päällepäin näyttää täydelliseltä, mutta jota todellisuudessa leimaa pelko. Kirjassa Mikkoa kuvataan usein luonnonilmiöin: hän on kuin rajunilma, joka voi puhjeta koska tahansa. Ulkopuoliset eivät tietenkään arvaa mitään, kaikki Lauran läheiset pitävät hurmaavasta Mikosta.

Mannisen romaani on todella ahdistava lukukokemus. Väkivaltaisen parisuhteen vinoutunut arki kuvataan niin intensiivisesti, että siihen tempautuu mukaan. Ahdistusta lisää myös ymmärrys siitä, että kirjan tarina voisi olla minun tai kenen tahansa tuttuni tarina. Kuten Manninen kirjoittaa, väkivaltaa tapahtuu kaikissa yhteiskuntaluokissa, kaikenlaisista taustoista oleville ihmisille. Kaikki ajattelevat, että minulle ei voisi käydä noin, myös ne joiden kohdalle väkivaltainen ihminen osuu.  Väkivalta alkaa usein kunnolla vasta, kun parisuhteessa on otettu askel kohti vakavampaa, kuten muutettu yhteen. Niin kirjassakin: Mikon arvaamaton käytös pahenee sitä mukaa, kun muuttolaatikot puretaan yhteiseen unelmataloon ja ihanan arjen tulisi alkaa.

Kaikki anteeksi on romaani, jonka voi ajatella perustelevan olemassaolonsa jo tärkeällä aiheella. Näistä asioista on puhuttava enemmän, jotta yhä useampi ihminen uskaltaisi jättää väkivaltaisen kumppanin ennen kuin on liian myöhäistä. Kuten Manninenkin kirjoittaa romaaninsa lopussa: ”Jotta kierre voisi katketa, tarvitsemme tavallisten ihmisten tavallisia ääniä siitä, miksi niin tapahtuu. Ja tämä on yksi niistä.”. Aihe ei kuitenkaan missään nimessä ole romaanin ainoa ansio, sillä kirja on myös kauniisti ja vetävästi kirjoitettua proosaa. Lauran ja Mikon rakkauden ensihuuma on kuvattu tunnistettavasti, ja kun mukaan vähitellen tulee tummempia sävyjä, kuvaa Manninen edelleen uskottavasti sitä kaikkea hyvää, mitä suhteessa on. Sen myötä on helppo ymmärtää, miksi Laura antaa anteeksi kerta toisensa jälkeen. Kirja on myös rakennettu toimivasti: heti alussa näytetään, millaisiin kauheuksiin parisuhde on matkalla, ja sen jälkeen tapahtumien kulkua lähdetään purkamaan ensimmäistä kohtaamisesta lähtien. Lukija saa jännittää, milloin asiat riistäytyvät käsistä, ja se tekee romaanista koukuttavan lukukokemuksen.

Romaani sai minut ajattelemaan parisuhdekeskeistä maailmaamme. Mitä kaikkea kannattaa uhrata parisuhteen vuoksi, oli kumppani sitten väkivaltainen tai ei? Laura ei tahdo lapsia ja rakastaa kultturellia helsinkiläiselämäänsä. Silti hän miehen vuoksi muuttaa elämäntyylinsä ja rupeaa äitipuoleksi kolmelle lapselle. Onko parisuhde aina se paras vaihtoehto, se joka tekee ihmisen onnellisimmaksi? Heti kirjan alussa Laura myös tuskastelee, miksi aina epäonnistuu parisuhteissa. On tyypillistä ajatella, että parisuhde on epäonnistunut, jos se loppuu. Tällainen ajattelumalli ja ylipäätään parisuhdetta ihannoiva kulttuurimme voi nostaa kynnystä lähteä jopa vahingollisesta suhteesta.

Kaikki anteeksi on tärkeä kirja, joka jää mieleen pyörimään. Lähisuhdeväkivaltaa kokemattomalle sen lukeminen on ajatuksia herättävä ja ravisteleva kokemus. Samankaltaista polkua kuin Laura tallaavalle taas toivon sen tuovan lohtua. Et ole yksin.

Henni Eronen
Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.

KIRJAILIJABLOGI: Vihdoinkin kunnollinen englanninnos Linnan Tuntemattomasta

Kun sain käsiini Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) uuden englanninnoksen Unknown Soldiers (2015, käänt. Liesl Yamaguchi), luin ensimmäiseksi romaanin viimeisen kappaleen ja erityisesti sen viimeisen virkkeen. Viimeisessä kappaleessa väsyneet sotilaat nukkuvat sodan päättymisjulistuksen jälkeen mäntykankaalla ja hyväntahtoinen syysaurinko katselee heitä lempeästi. Romaani päättyy sanoihin: ”Aika velikultia.”

Niin kuin hyvin tiedetään, Tuntemattoman edellinen englanninkielinen käännösyritys vuodelta 1957 oli täydellisen epäonnistunut torso, jossa viimeinen virke kuului latistavasti ja toteavasti: ”These were good men.” Uusi Tuntemattoman kääntäjä Liesl Yamaguchi on tavoittanut Linnan kertojanäänen eri sävyt – ironisen ja myötätuntoisen – taitavasti. Viimeinen virke kuuluu uudessa englanninnoksessa näin ”Rather dear, those boys.” Dear ja boys nostavat esiin olennaisen – paitsi että romaanin kuluessa konekiväärikomppanian kolmannen joukkueen miehet ovat tulleet lukijalle tutuiksi ja rakkaiksi, he ovat suurelta osin vielä hyvin nuoria poikia.

Tuntematon sotilas (1954) on moniääninen ja monikielinen romaani. Se on tunnettu suomen kielen eri murteita puhuvista henkilöhahmoistaan, mutta romaanissa korostuvat myös päällystön ja sotilaiden väliset kielierot: upseerien muodollista ja ihanteellista puhetapaa vasten asettuu sotilaiden reuhaavat ja rienaavatkin puhetavat. Murteisiin perustuva ”monikielisyys” on ollut romaanin käännösten suurin kompastuskivi. Esimerkiksi ruotsinnoksessa (Okänd Soldat, 1955) kääntäjä Nils-Börje Storbom ratkaisi monikielisyyden käyttämällä Suomen ruotsinkielisiä murteita.

Suomentaja Tapani Kilpeläinen on tarkastellut edellisen englanninnoksen karmivaa jälkeä artikkelissaan ”Anteeksi, mutta onko tämä sama kirja? Tuntemattoman sotilaan englanninnoksesta.” Hän valottaa perusteellisesti mielivaltaisesti lyhennellyn The Unknown Soldierin heikkouksia. Eettisesti arveluttavin ratkaisu pani romaanin kaikki henkilöt puhumaan samanlaista normienglantia, jolloin romaanin moniäänisyys ja -kielisyys katosivat tyystin.

Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole – ja kuten Yamaguchi jälkisanoissaan korostaa – englannin kielen murteet kantavat mukanaan esimerkiksi luokka-asemia tai paikallisuuksia, jotka vääristäisivät tai typistäisivät henkilöhahmoja. Samaa pulmaa pohti uuden saksannoksen (Das Unbekannte Soldat, 2014) tekijä Angela Plöger vuosi sitten Frankfurtin kirjamessuilla: Saksan paikallismurteiden käyttö aiheuttaisi hahmoille niin ideologisia kuin poliittisiakin taakkoja. Siksi on käännettävä toisin.

Yamaguchi on käännöksessään nähnyt vaivaa saadakseen eri ”kielet” näkyville ja osaksi henkilöhahmon omaa tyyliä. Hän hyödyntää esimerkiksi amerikanenglannin slangia ja erilaisia puhekielisyyden ilmentymiä. Helsingin Sanomissakin toukokuussa lyhykäisesti uutisoitu Independent-lehden nuiva arvio, jonka mukaan sotilaat 1940-luvun Suomessa eivät voineet käyttää amerikanslangin ilmauksia, ei tee oikeutta Yamaguchin käännöksen ratkaisuille. Eihän Tuntemattomankaan murteet ole mitään aitoja tai puhtaita murteita, koska sellaisia ei ole olemassakaan!

Itse asiassa murteiden puhtaudesta kiisteltiin romaanin ilmestyttyä 1950-luvulla ja Tuntemattoman kymmenenteen painokseen murteet ”korjattiin”. Kielitieteilijöiden näkemykset voittivat kirjailijan ”äänen”, Linnan harmiksi, kuten Linna-asiantuntija, kirjallisuuden emeritusprofessori Yrjö Varpio on tuonut esille. Varpio on toiminut uuden käännöksen asiantuntija-apuna.

Yamaguchin käännöksestä on ilmestynyt myös kiittävä arvio Herald Scotlandissa, jossa Daniel Golden pitää kääntäjän ratkaisuja onnistuneina: ”In translation, Linna’s novel takes on greater complexity. Translator successfully transfers the uniqueness of each soldier’s dialogue into English.” Luettuani Unknown Soldiersin (ja aikoinaan myös kehnon The Unknown Soldierin) olen arvioijan kanssa samaa mieltä. Kääntäjä tavoittaa hyvinkin erilaisten keinojen avulla jokaiselle henkilöhahmolle ominaisen tapansa olla eli puhua. Siinä on kysymys pikemmin puheen rytmistä ja sanavalinnoista kuin varsinaisista murteista.

Esimerkiksi kannakselaisen Antti Rokan puheen vauhdikkuus ja puheen kautta henkilöhahmoon rakentuva eloisuus ja vilkkaus on tavoitettu paitsi lauserytmin myös puhekielen lisäkesanojen ja kirjoitusmuotojen sekä slangin avulla. Rokan tullessa täydennysmiehenä ensimmäistä kertaa joukkueen telttaan toverinsa Suen Tassun kanssa, hän pitää yllä itselleen ominaista jatkuvaa puhetta:

”Company boss said’da go over’n and join Koskela’s fellas. You must be Koskela then. Boss said we oughdda introduce ourselves and you’d figger out what to do with us. We’re your replacements, see. I’m Rokka and this fella here’s my buddy Suslin’. But where’re we gonna find a place to sleep? Well, guess there’s a lil’ space here. C’mere Suslin’.  — Hey, lissen Ensign! You know what time we’re headin’ out?”

[Komppa ukko hää sanokii jot mänkää Koskela luo. Sie varmaa sit oot Koskela. Sellasii terveisii hää lähetti jot tie mitä tahot meil. Myö ollaa täyvennysmiehii näät. Mie oon Rokka ja tää miun kaver, hää o Sus. Mut mihi myö käyvää nukkumaa? — Tiijät sie vänskä millo myö lähetää?]

Rokan hengästyttävä puherytmi ja vilkkaasti aihepiiristä toiseen liikkuva juttelu päättyy hänen käyttämäänsä epäsovinnaiseen upseerien puhutteluun ”Hey, lissen Ensign”, jossa t-kirjaimen pudottaminen (listen-lissen) vielä erikseen alleviivaa puhuttelun epämuodollisuutta ja Rokan hahmon auktoriteettivastaisuutta.

Tuntemattoman kääntäjän ratkaisut korostavat Väinö Linnan romaania taideteoksena. Realistinen lukukoodi ei tee oikeutta romaanin taitavalle kerronnalle, veijari- ja seikkailuromaanin piirteille ja ilmeikkäille henkiöhahmoille. Siksi murteitakaan ei ole tärkeää kääntää, vaan pikemminkin on koetettava tavoittaa jokaisen hahmon yksilömurre. Yamaguchi on onnistunut antamaan omanlaisensa äänen henkilöhahmoille: eri ”kielistä”
syntyy se elävyys, joka tekee Tuntemattomasta modernin klassikon.

 

Kukku Melkas

Kirjoittaja on filosofian tohtori, dosentti ja kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

 

Teksti on julkaistu alun perin hieman lyhyempänä Kirjallisuuden monikielisyys Nyky-Suomessa -hankkeen blogissa osoitteessa http://monikielisyys.fi/fi/blogi/unknown-soldiers-monikielinen-klassikko/

KIRJAILIJABLOGI: Koirankakkaroskistarrat, kirjailija ja media

Urjalan Pentinkulman päivillä pidetään joka kesä traditionaalinen E-80-esikoiskirjailijatapaaminen. Leirille kutsutaan vuosittain Tampereen yliopiston, Hämeen kesäyliopiston ja Väinö Linnan seuran toimesta kaksitoista esikoiskirjailijaa. Pyrkimys on opastaa ja kannustaa kirjailijoita heidän otettuaan ensiaskeleensa kirjallisessa maailmassa. Tutoreina toimivat alalla pidempään olleet tutkijat ja kirjailijat, viime vuosina muun muassa allekirjoittanut.

E80-leirillä tapasin joitakin vuosia sitten silloisen esikoiskirjailija Johanna Hulkon, jonka romaani Säkeitä Pietarista oli juuri julkaistu. Se on hieno kirja, jossa lukija kutsutaan mukaan suomalaisen Annan nykyhetkeen ja joidenkin vuosien takaiseen Pietariin, kun Anna opiskelee ja tapaa elämänsä rakkauden Andrein. Vilahtaapa kirjassa myös kirjailija Anna Ahmatovan näkökulma: Ahmatovan tarinassa onkin paljon sukulaisuutta suomalaisen Annan tarinan kanssa. Romaanin ihmiskohtalot kietoutuvat rakkauden, kaipauksen, äitiyden, salaisuuksien ja petoksen ympärille.

Hulkko on taitava kertoja. Säkeitä Pietarista oli nautinto lukea. Se olisi ehdottomasti ansainnut saamaansa enemmän huomiota. Mutta eipä saanut, koska medialla oli omat kiinnostuksen kohteensa – kuten koirankakkaroskistarrat.

Nokialla asuva Hulkko (s. 1969) taitaa venäjän, ja hänellä on kolme lasta. Kun hänen esikoisteoksensa julkaistiin, se sai kiittävän kritiikin Helsingin Sanomissa ja joissakin muissa julkaisuissa, mutta siihen kirjan saama huomio sitten tyssäsikin. Esimerkiksi Hulkon kotiseudun päälehti Aamulehti ei teosta käsitellyt. Johanna Hulkko esiintyi kirjansa julkaisemisen jälkeen kuitenkin myös Aamulehden sivuilla, ja vielä isosti.

Aamulehden aukeaman kokoisen jutun aihe olivat Hulkon miehensä kanssa lähiseudun roskapönttöihin liimaamat ”Tänne saat pudottaa koirasi kakat” -tarrat. Aamulehden lisäksi kakkatarroja käsitteli joukko muita lehtiä. Innokkaat toimittajat tekivät aiheesta yhteensä parikymmentä juttua palstamillimetrejä säästelemättä.

Samaan aikaan kun hieno Säkeitä Pietarista -romaani vajosi unohduksen utuun, juhli koirankakka parrasvaloissa. Käytetyn palstatilan määrästä voi luonnollisesti päätellä asioiden tärkeysjärjestyksen.

Alati ajankohtaisen kuviosta tekee nykytilanne, jossa kirjojen myynti on laskussa ja kirjakritiikkejä julkaistaan koko ajan vähemmän. Miten saada kirjat esiin? Nostamalla esiin kirjailijat? Kirjailijahan on se, jonka tulisi näkyä, olla kiinnostava ja mediaseksikäs, markkinoida itse itseään ja olla esillä vähän kaikkialla mieluiten koko ajan. Ihan kiva. Mutta vähintään haasteellista, kun aika ja arvomaailma ovat sellaisia, että koirankakkatarrat nousevat kirjallisuuden ohi.

Kirjailija olisi kuvatussa tapauksessa voinut tietenkin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hän olisi voinut liittää median kynnyksen ylittäneisiin tarroihin kirjansa mainoksen tai bloginsa osoitteen. Joissakin tarroista tehdyissä jutuissa yhteys luotiinkin, eli Hulkon ammatti ja teos mainittiin. Naurattaa – ja vetää vakavaksi samaan aikaan.

Kirjojen kirjoittaminen on raskasta hommaa, jota lopulta tekevät melko harvat. Kun kustannusmaailma elää edelleen murrostaan, voi vain toivoa, että kynäilijät selviävät. Monet tuntemani lahjakkaat kirjoittajat kun ovat introvertteja, sosiaalisesti melko estyneitä. Kirjojen ja kirjailijoiden ansiot ovat muussa kuin bling blingissä. Hyvä kirjailija ei välttämättä näytä hyvältä. Tai osaa esiintyä. Hän ei ole nuori eikä edes kovin jännittävä. Mutta hän osaa kirjoittaa.

Hyvä kirjailija näkee vaivaa tarinoiden eteen. Hän panostaa ajattelemiseen. Hänen lahjakkuutensa laji on kestää yksinäisyyttä ja epävarmuutta, mielikuvitella. Toki hän voi olla myös näkyvä ja sitä sun tätä, mutta sellaisten asioiden tulisi olla sivutuotteita ja hyvän tekstin pääasia. Julkisuuteen ei pitäisi ”tarvita” koirankakkaroskistarroja.

Sekin naurattaa, hirtehisesti, että kakka-ansaan lankean minäkin tässä tekstissä. Hulkon ansiokas Säkeitä Pietarista -teos olisi nimittäin jäänyt mainitsematta, ellei sen kirjoittajalla olisi ollut kertoa tätä hykerryttävää tarinaansa tarroista ja mediajulkisuuden suhteettomuudesta. Voihan pas… eikun Kirja.

 

Niina Repo

Kirjoittaja on kirjailija, kirjoittajakouluttaja ja E80-seminaarin pitkäaikainen vetäjä

KIRJAILIJABLOGI: Pelon hetkiä, sisäisiä jännitteitä

Juhani Laine:
Henkilöhahmon sisäinen konflikti Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas.
269 s. Jyväskylän yliopistossa tarkastettu väitöskirja.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on klassikkoasemansa takia yksi eniten tutkituista suomalaisista romaaneista. Pelkästään väitöskirjoja siitä on kirjoitettu useampia, vastaavasti pro gradu -tutkielmia on eri yliopistoissa laadittu kymmeniä ja erinäisiä artikkeleita julkaistu satoja. Romaanin ilmestyessä siitä kirjoitettiin vilkkaasti arvosteluja ja yleisönosaston kirjoituksia. Teoksesta nousi kirjasota, ”kirjalliseksi jatkosodaksi” kutsuttu kulttuurinen taistelu, johon kaikki kynälle kykenevät osallistuivat. Koko Suomi jakautui Linnan puolustajiin ja vastustajiin, myös muissa Pohjoismaissa teos herätti laajalti huomiota.

Tähänastisista väitöskirjoista Jyrki Nummen Helsingin yliopistossa hyväksytty Jalon kansan parhaat voimat: kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla (1993) tulkitsee Linnan teoksia intertekstuaalisesta näkökulmasta osana suomalaisen kirjallisuuden traditiota. Jyväskylän yliopistossa tarkastettu Heikki Siltalan väitöskirja Kolmen rintaman konfliktit: Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, Norman Mailerin The Naked and The Deadin ja Willi Heinrichin Das geduldige Fleischin tekstienvälisyys (1997) laajentaa Tuntemattoman sotilaan vertailua kansainvälisen sotaromaanin suuntaan. Myös Jyväskylän yliopistossa väitellyt Matti Kuhna lukee Linnan teoksia rinnan Marko Tapion tuotannon kanssa (Kahden maailman välissä: Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana, 2004).

Juhani Laine hakee suhteessa aiempiin väitöskirjoihin erilaista lähestymistapaa analysoidessaan systemaattisesti Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen sisäisiä konflikteja. Tässä hän täydentää myös Merike Vardjan Jyväskylän yliopistossa tarkastettua väitöskirjaa Tegelaskategooriad ja tegelase kujuttamise vahendid Väinö Linna romaanis Tundmatu södur (2006). Edelleen Laineen väitöskirja käy keskustelua konfliktiromaanin tutkijoiden kanssa, osittain poleemisessa suhteessa Pekka Liljan monografiaan Tuntematon sotilas konfliktiromaanina (1984). Laine tuntee hyvin myös muuta Linna-tutkimusta ja käyttää sitä asiantuntevasti oman tulkintansa tukena.

Juhani Laineen väitöskirja nojaa teorian ja metodologian osalta uuskritiikkiin (New Criticism), yhteen 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista kirjallisuustieteellisistä lähestymistavoista. Valintaa voi pitää yllättävänä, koska uuskritiikin teoreettisia olettamuksia on viime vuosikymmeninä arvosteltu kapea-alaisiksi ja ne on koettu pääosin vanhentuneiksi. Laine perustelee kuitenkin yleisesti ottaen pätevästi lähtökohtansa ja käy välineidensä avulla Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen kimppuun inspiroituneesti.

Uuskritiikin peruskäsitteiden ohella Laine käy läpi myös ”konfliktiin” liittyvää terminologiaa, jota hän laajentaa ja syventää sosiaalipsykologian suuntaan. ”Konfliktien” keskeisyyttä romaanin tulkinnassa hän pohjustaa myös uuskritiikin teorioilla, jotka korostavat ristiriitaa rakenteen perustana. Uuskriittistä lukutapaa Laine pyrkii täydentämään kognitiotieteellä, jonka mukaanoton voi nähdä myös jonkinlaisena kompromissina taustalähtöisen tulkinnan suuntaan.

Kun metodologiaa käsittelevien osioiden jälkeen päästään asiaan väitöksen 5. pääluvussa, Laine tarttuu yksittäisiin henkilöhahmoihin ja tulkitsee niiden ristiriitoja oivaltavasti ja tuoreella otteella. Tutkija kiinnittää konfliktiteorioidensa avulla huomiota sellaisiin piileviin jännitteisiin, jotka aiemmissa luennoissa ovat jääneet varjoon. Laine löytää Tuntemattomasta sotilaasta kaksitoista henkilöä (Riitaoja, Lehto, Kariluoto, Koskela, Lahtinen, Korpela, Kotilainen, Mäkilä, Salo, Karjula, Jalovaara, Korsumäki), joiden osalta hän havainnoi eriasteisia sisäisiä ristiriitoja. Vaikka henkilöhahmot analysoidaan yksittäin, tulkinnassa koko ajan tukeudutaan myös henkilöiden välisiin jännitteisiin. Erityisen kiinnostavasti Laine lukee Riitaojan, Lehdon ja Kariluodon sisäisiä konflikteja viitaten myös aiempien tutkijoiden havaintoihin.

Äskettäin Kirjailija-lehdessä (3/2015) julkaistussa esseessään ”Riitaoja, aika velikulta” Petri Tamminen on laskeskellut, että Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa mainitaan nimeltä tasan sata ihmistä.  Vaikka kaikille romaanissa osuu pelon hetkiä, yksi pelkääjistä nousee ylitse muiden: Riitaoja.  Tammisen tulkinnan mukaan häntä ei voi liittää kirjan ”velikultien” joukkoon. Juuri siksi hän on enemmän kuin laulun tai esseen arvoinen, päättelee Tamminen.  Myös Laine nostaa Riitaojan sisäisten konfliktien tarkastelussaan eräänlaiseksi päähenkilöksi.

Väitöskirja osoittaa, miten ehtymätön ja aina uusiin suuntiin avautuva Väinö Linnan tuotanto on. Kun ensi kesänä kokoonnutaan Pentinkulman päiville tutkimaan kauhun paikkoja Linnan teoksissa, kannattaa ottaa oppaaksi mukaan Juhani Laineen väitöskirja.

Juhani Niemi
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori, joka on toiminut väitöskirjan toisena esitarkastajana.

KIRJAILIJABLOGI: Niina Revon Kompleksissa fiktio kohtaa todellisuuden

Niina Revon alkuvuodesta ilmestynyt romaani Kompleksi (Siltala) on tavoittanut lukijat ja saanut osakseen runsaasti mediahuomiota.  Niina on kirjailijana monipuolinen, ja hänen ammattikuvansa rakentuu useista määritteistä: kirjailija, nuortenkirjailija, elokuvakäsikirjoittaja, luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija.

Pentinkulman päivien maisemassa Niina on tullut tutuksi E80-seminaarin ohjaajana. Hän on vuosikymmenen kuluessa ehtinyt ohjata lukuisia, jopa noin sataa uransa alussa olevaa kirjailijaa.

Uudessa romaanissaan Niina Repo on antanut päähenkilölle oman nimensä ja omat kasvonsa: ”Kultaisten kehysten keskellä seisoo vain yksi nainen, jolla on villi punainen tukka ja vinosti virnuileva suu, silmät kuin kylmät kipinät.” Juuri tällainen henkilö katsoo lukijaa silmiin teoksen takaliepeen valokuvassa. Teoksen päähenkilö Niina työskentelee yliopistolla yhteisössä, josta YT-neuvottelut tekevät raskaan ja epävarman. Myös hänen perhe-elämänsä on kokenut kolauksia, ja  sitä rasittaa aviomiehen uskottomuus. Perhe on hyvin tärkeä Niinalle ja myös hänen miehelleen. Voisi jopa puhua amerikkalaisen elokuvan pyhästä perheestä, jossa rakkautta ja lasten asemaa korostetaan – ainakin puheen tasolla.

Vaikka romaanissa on yksi minäkertoja Niina, näkökulma ei ole yhtenäinen. Näyttämöt vaihtuvat niin tiheästi, että lukijalla on vaikeuksia kaikin paikoin pysyä selvillä, kenen kanssa ja millä tasolla Niina dialogiaan käy: miehensä Tuomaksen, työtovereidensa, kuulustelija Björnin, entisen rakastettunsa, sivupersoonansa Tanjan, työpaikan postilaatikon, bloginsa vai yksinkertaisesti lukijan kanssa.

Juoni rakentuu rikosromaanin tavoin. Niina on vangittuna epäiltynä kadonneen miehensä Tuomaksen murhasta.  Dekkarimainen rakenne onnistuu koukuttamaan lukijan. Mitä seuraavaksi? Romaani etenee kuitenkin tyypillistä dekkarikerrontaa monitasoisemmin, ja tärkeämpää kuin Tuomaksen arvoituksen ratkaiseminen on Niinan elämän solmujen aukaiseminen. Elämän kiireisyys, ihmissuhteiden kompleksisuus ja varhaisessa keski-iässä olevan naisen joutuminen jaksamisen äärirajoille ovat kirjan keskeisiä teemoja.

Kirjailija Niina Repo tuo romaaniinsa useita oman elämänsä elementtejä: oman työpaikkansa kaltaisen työyhteisön, oman perheensä kaltaisen perheen, lapset harrastuksineen, rintasyövän, kodissa tapahtuneen vesivahingon. Kirjailija on myös haastatteluissaan tuonut esiin, että hän yhdistää teoksessaan oman elämänsä suuria käänteitä keksimänsä tarinan käänteisiin. Lukija ajautuu pohtimaan, puhutaanko päähenkilö Niinasta vai kirjailijasta. Tämä lienee tarkoituskin. Lukemiseen syntyy uusi ulottuvuus.

Kirjailijat ovat kuitenkin viime aikoina pohtineet, onko kirjallisesta julkisuudesta tullut liian kirjailijavetoista.  Näin tekee myös Niina Repo Pentinkulman päivien kirjailijablogissa 26.11.2015.  Kirjailija Tiina Raevaara (Kolumni HS 23.3.) toteaa: ”On selvää, että kaunokirjallisuus nousee julkisuuteen entistä kirjailijavetoisemmin. — Suomessa julkisuutta tuntuvat nyt saavan erityisesti kirjat, joiden aihe liittyy niiden kirjoittajiin. Toimittajan on helppo löytää tulokulma juttuunsa, kun kirjailijassa itsessään tiivistyy kirjan aihe.” Raevaara on ”ollut huomaavinaan”, että kirjailijoiden keskuudessa vallitseekin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen trendi.

Niin ikään kirjailija JP Koskinen toteaa (Sirkushuveja, leipää ja kirjoja; helmikuu 18, 2016) kolumnissaan: ”Kirjallisuus ei ole enää kirjoja vaan kirjailijoita. Sillä onhan se vaan niin, että tarinat tarinoiden takana kiinnostavat lukijoita.” Jos henkilökohtaisia ongelmia ei ole, niitä kannattaa keksiä tai hankkia. Jokainen avioero tietää vähintään 2000 uutta myytyä kirjaa.

Entä mitä itse lukijana ajattelen fiktion sitomisesta reaalimaailman henkilöihin ja tapahtumiin? Viimeksi kuluneen vuoden aikana omia lukukokemuksiani on voimakkaasti sävyttänyt fiktion maailman yhdistäminen todellisiin henkilöihin.  Heidi Köngäksen romaanin päähenkilö Hertta KuusinenKaro Hämäläisen Paavo Nurmi ja Panu Rajalan I. K. Inha ovat eläneet mielessäni rinnan lihallisten hahmojensa kanssa. Asetelma on kiehtonut, kuvat ovat rikastuneet esiripun molemmin puolin. Myös Kompleksia luin kirjailijan hahmon kautta. Kannaltani on sama, mistä kirjailija ottaa aiheen, omasta elämästään, häntä kiinnostavan historiallisen henkilön elämästä tai jostain kaukaisesta elämänpiiristä. Tärkeintä on, että tuloksena on kiinnostava taideteos.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, koko ikänsä kirjojen maailmassa liikkunut äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Pentinkulman päivien veteraani ja eläkeläistutkija.

KIRJAILIJABLOGI: Kartanokauhua Ruissalossa

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut, Savukeidas 2016

Kirsi Alanivan esikoiseos Villa Vietin linnut on esikoinen myös kustantaja Ville Hytöselle, sillä se on kustantamon ensimmäinen romaani. Käsikirjoituksellaan Alaniva, ammatiltaan toimittaja eli kirjoittamisen ammattilainen, voitti Savukeitaan ja Turun yliopiston järjestämän kirjoituskilpailun. Vaikka kirjailija ei sijoitakaan Villa Vietin kartanoa maantieteelliseen paikkaan, sen maisemat muistuttavat Ruissaloa.

Romaanin vaikuttavin osatekijä on tyyli, joka pysyy alusta loppuun kirjoittajan näpeissä. Erikoinen tyylivalinta on ehkä nostanut persoonallisen käsikirjoituksen kirjoituskilpailun kärkeen. Villa Vietin linnut taipuu kohti kauhuromantiikkaa, mystiikkaa ja barokkista runsautta. Romaani ei ole laaja, mutta tyylilaji tuskin kestäisikään satoja sivuja. Parisataasivuisena se on kompakti ja hallittu tarina. Ensimmäisessä osassa näyttämölle vyörytetään yhä uusia naishahmoja: Martha, Ilse, Milda, Brita, Ellie ja Saga elävät eri ajoissa, mutta samassa paikassa ja kohtalot toisiinsa limittyen, jopa sulautuen, niin että lukija hämmentyy ja ynnäilee itsekseen naisten välisiä suhteita. Toisessa osassa tarina saa selityksensä. Avain on kirjailijan motossa, Paul Claudelinsitaatissa: “Ajatelkaahan, että naisessa voi olla useita olentoja ikään kuin sisäkkäin, loputtomiin”.

Villa Vietti on kartano, jossa vietti vie ja tuhoaa. Raskaus ja synnyttäminen ovat keskiössä. Kartanon naiset toivovat tai vihaavat lasta. Vauvat sikiävät raiskauksista tai omituisista rakkaussuhteista, raskaudet menevät kesken, lapset kuolevat tai tapetaan, elämä kaatuu jotenkin syrjälleen. Kun elämä on onnetonta ja ponnetonta, keksityt tarinat sukulaisista tai itsenäisestä, seikkailevasta naisesta ja häntä palvovista miehistä tuovat kartanon umpioon ilmaa ja liikettä. Rappioon vaipuvan Villa Vietin naiset eivät ole onnellisia eivätkä itsenäisiä vaikka ovatkin yksinäisiä. He eivät hallitse elämäänsä eivätkä saa rakkautta, elleivät sitten pientä hellyyden murusta toiselta naiselta.

Tekstin keskeinen kuva on lintu. Lintuja ruokitaan, ne tapetaan ja syödään tai täytetään elottomiksi linnun kuviksi. Lintuja on niin metsässä, pihassa, tapeteissa kuin naapurikartanon kätketyissä huoneissa.

Jos kirjalle etsii sukulaista, sellainen voisi olla Päivi Alasalmen Vainola tai Juha-Pekka Koskisen Savurenkaita, mutta sisaruksia teokset eivät ole vaan pikkuserkkuja.

Romaani ei ole realistinen, korkeintaan maagista realismia. Sen keskeinen ajatus on, että samassa paikassa elävien naisten kohtalot vaikuttavat toisiinsa, niin että edellisten sukupolvien kokemukset itävät seuraavissa, vaikka nämä eivät olisi edes verisukua. Jokaisen naisen sisällä ovat aiemmat naiset kuin maatuskanukessa.

Tyyli syntyy tietenkin kielestä. Alanivan kieli on kiemuraista, lähes läähättävää. Mielikuvat ovat taitavia ja kekseliäitä: “kirjaimet olivat venkoilleet vastaan, pyrähtäneet huulien välistä ilmaan ja suhisseet vain kurittomasti hänen suussaan”, “huuto kiiri pitkin maanpintaa ylös puiden rungoille, rouhi ne kaarnasta paljaiksi, katkaisi oksat ja kuristi oksille laskeutuneet linnut hengiltä”. Vertauskuvien ylenpalttinen runsaus syö kuitenkin tehoaan ja kuin-vertauksia olisi ollut hyvä karsia. Jokunen vertaus tai tapahtuman kuva myös onnahtaa: tuskin kartanonherra kaivelisi likasangon pohjaa, ja jos koiralle säästetään päivälliseltä makkaranpala, se ei voi enää olla verinen.

Rapistumisen, elämässä haahuilun ja päämäärättömyyden, sekavan seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden Alaniva kuvaa vaikuttavasti.

Anneli Kanto
Kirjoittaja on kirjailija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen