KIRJAILIJABLOGI: Oispa avaruushomoluksuskommunismia!

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos, 2018)

Esseisti on parhaimmillaan erilaisten ajan impulssien sykkivä hermokeskus, joka johtaa yhteen arkivilkaisulla erillisiltä vaikuttavia ilmiöitä. Pontus Purokurun esseekokoelma Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on juuri tällaisen esseistin käsialaa. Teoksen luettuaan voi tyytyväisenä huomata aivojen kasvattaneen kuin huomaamatta uudenlaisia merkityssiltoja aiemmin erillisten merkityslokeroiden välille. Totta kai nukkuminen, maailmanloppu, Edu Kettunen, Tähtien sota ja SSRI-lääkkeet liittyvät yhteen. Tietenkin. Miksen sitä ole aikaisemmin tajunnut.

Purokurun esseet jahtaavat kautta linjan zeitgeistia, ajan henkeä. Vaikka ajan hengen ymmärtäminen aikalaisen rajoittuneesta perspektiivistä käsin on aina väistämättä tuhoon tuomittu yritys, tarjoilee Purokurun laaja lukeneisuus, analyyttinen mieli ja ajattelun lennokkuus lukijalle vähintäänkin uskottavaa aikalaisanalyysia.

Eikä Purokurun diagnoosisohvalla istu vain nykyhetki vaan koko kapitalistisen talousjärjestelmän moderni historia. Esimerkiksi terävässä ”Toinen maailmanloppu on mahdollinen” Purokuru osoittaa, että toivottomien lähivuosikymmenten kautta olemme saapuneet aikaan, jossa tulevaisuus on lopullisesti peruttu. Purokuru lähtee liikkeelle hykerryttävästi rinnastaen toisiinsa Edu Kettusen ”Lentäjän pojan” vuodelta 1986 ja Anssi Kelan ”1972” vuodelta 2003. Vaikka kappaleiden ilmestymisajankohtien välillä on kulunut vain 17 vuotta, oirehtivat ne tyystin erilaista uskoa tulevaisuuteen.

Lentäjän poika haaveilee vankkumattoman tulevaisuudenuskonsa siivittämänä vielä lentävänsä korkeammalle kuin isänsä, eletäänhän viimeisiä hetkiä, jolloin seuraavien sukupolvien elämä näyttäytyy vanhempiaan parempana ja vauraampana. 90-luvulla keskiluokan kurjistaneen laman jäljiltä Kela laulaa erilaista sanomaa. Vaikka laulu alkaa toiveikkaasta ylioppilaaksi valmistumisesta, osoittautuvat haaveet paremmasta tulevaisuudesta valheellisiksi: ”Mitä vanhemmiksi vartutaan/ sitä tyhmemmiksi muututaan/ enkä minä ainakaan/ mistään tiedä paskaakaan.” Kuten Purokuru tiivistää, on kappaleen modaaliontologia masentava. 60-luvulla nuoruutensa eläneen sukupolven toiveikkuus vaihtuu seuraavan sukupolven laman lannistamaan tulevaisuudettomuuteen.

Purokurun esseekokoelma ei ole mitään keveintä laituriluettavaa, sillä argumentaatioltaan lennokasta teosta raskauttaa runsas talousteoria ja kaikenkarvainen kulttuurifilosofia. Toisaalta vähänkään teoreettisemmin suuntautuneelle lukijalle juuri nämä kohdat ankkuroivat Purokurun zeitgeist-jahdin herkullisesti aiempiin teoretisointeihin.

Esimerkiksi edellä tarkastellussa esseessä Purokuru tiivistää kolmen iskulauseen tai käsitteen kautta kolmen eri vuosikymmenen tulevaisuudettomuuden. 1990-lukua määrittää amerikkalaisen politiikantutkija Francis Fukuyaman lennokas väite ”Historia on loppu”. 2000-lukua värittää filosofi Fredric Jamesonin loputtomiin siteerattu aforistinen slogan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”. 2010-lukumme iskulauseeksi Purokuru puolestaan nostaa kulttuuritutkija Mark Fisherin määrittelemän ”kapitalistisen realismin”. Kapitalistinen realismi tarkoittaa käytännössä poliittisen mielikuvituksen kuolemaa, toisinajattelun mahdollisuuden kieltämistä. Jatkuva leikkaaminen, kiristäminen ja kontrollin lisääminen ovat kapitalistisen realismin logiikassa ainoita mahdollisia politiikan toimintatapoja, vaikka todellisuudessa leikkauslinja olisikin vain yksi mahdollinen tapa edetä. Kuulostaa tutulta, vaikka esseekokoelmaa nyt näin post-sipiläläisestä ajasta käsin lukeekin.

Purokurun esseekokoelma on monin kohdin mielialoiltaan toivoton. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja ympäristökriisi kehystävät tulevaisuuteen suuntaavan ajattelun väistämättä tuhon odotukseksi. Toivoa ei löydy myöskään kulttuuriväestä. Kuten Purokuru kärjistää, samaan aikaan kun kirjailijat ja muu kulttuuriälymystö vaikeroi kommunikaation mahdottomuudesta, antaa nouseva äärioikeisto mennä.

Konservatismin ja liberalismin eroja ja yhtäläisyyksiä ruotivassa railakkaassa ”Master Blaster” -esseessä Purokuru tarkentaa julkisuudessa meuhkaavaan poppooseen – vartiaisiin, haapaloihin, appelsineihin, apusiin, pietilöihin ja saarikoskiin. Erityisesti valokeilaan nousee median palstatilalla hellimä Jari Ehrnrooth, jonka sanoman Purokuru nimeää suorastaan protofasistiseksi. Purokuru kritisoi Ehrnroothin moralismia ja umpikonservatismia pätevästi ja sivaltaa lopulta vielä viimeisen iskun: ”Ehnrooth puhuu vapaudesta, mutta ennen kaikkea hän määrittelee, mihin toiset ihmiset pitää pakottaa. Kuvio on tuttu 1920-luvulla alkunsa saaneista oikeistoradikaaleista liikkeistä. Sen verran häveliäisyyttä – ja taktista silmää – Ehnroothilla on, että hän jättää poliittisista vaatimuksistaan pois ”heikomman aineksen” hengiltä kaasuttamisen”. Touché! Purokurun omasta sanomisen tavasta ei ainakaan rohkeutta puutu, vaikka toisinaan kirjoittajan oma mielipide hetkeksi katoaakin siteerattujen teoreetikoiden polyfoniseen kuoroon.

Esseekokoelman ihqun ylettömän överi nimi saanee monen kirjaan tarttumista harkitsevan joko kakistelemaan tai huokailemaan ihastuksesta. Nimen ylettömyys on toki täysin tietoista ja käsitteellinen purku tarjoillaan teoksen nimikkoesseessä. Nimen taustalla on kapitalismin ja kommunismin keskeinen ero: kommunismin lähtökohta ja päämäärä on yltäkylläisyys, kapitalismia puolustavien liikkeiden (joihin Purkokuru lukee mm. taloustieteen) niukkuus ja rajaaminen. Kapitalismille tyypillistä on se, että kaikki sen piiriin tuleva muuttuu niukaksi. Kapitalismi onkin Purokurulle järjestelmä, joka pakottaa ihmiset kilpailemaan kaikesta, kun taas kommunismi perustuu yhteisen runsauden kierrättämiseen.

Kuten Purokuru itsekin toteaa, on kommunismista puhuminen ”röyhkeä ele”. Esseessä tehdään kuitenkin tärkeää pesäeroa 1900-luvun reaalisosialismiin ja totalitarismiin ja korostetaan myös vasemmistolaisuuden ja kommunismin tyystin erilaista maailmankuvaa. Siinä missä vasemmistolaiset korostavat palkkatyön merkitystä, pyrkivät kommunistit vapautumaan palkkatyöstä. Muun muassa tätä on kommunismin luksus.

Purokurun kirjan nimeensä lainaama luksuskommunismi on ”pinnanalainen liike, meemi ja salainen identiteetti”, jonka alkujuuret löytyvät nollariluvun puolestavälistä. Automatisaatio liittyi mukaan teknologian kehitykseen mahdollistaman lyhyen työajan ja sitä kautta mielekkäämmän elämän vaatimuksena. Luksuskommunismi sai ajan myötä sosiaalisessa mediassa lisämerkityksiä sanoista avaruus ja homo, joilla korostettiin teknologian utooppisia mahdollisuuksia ja yksilöitä rajoittavien sukupuolinormien hävittämistä. Esseessään Purokuru kirjoittaa täysin automatisoidulle avaruushomoluksuskommunismille viisi vaatimusta sisältävän manifestin.

Purokuru ei ole suistamassa maailmaa suin päin täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin, vaan myös kriittisiä reunaehtoja (tärkeimpänä ympäristötuho) tarkastellaan. Manifestin luettuaan on kuitenkin helppo yhtyä liikkeen kuplivaan pohjavirtaukseen: ”samppanjaa ja robotteja kaikille! On päästävä eroon antikapitalismiin liitetystä harmaudesta, ankeudesta ja niukkuudesta. Kapitalismin tilalle ei haluta asketismia eikä paluuta maaseudun kuviteltuun idylliin vaan koneiden tuottamaa luksusta.” Oh jeah ja kyllä kiitos!

Maria Laakso

Kirjoittaja on tamperelainen kirjallisuudentutkija ja yksi E80-esikoiskirjailijaseminaarin vetäjistä. 

KIRJAILIJABLOGI: Hilpeän hirveitä hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018)

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja on hykerryttävä lukukokemus. Novelleja yhdistävät absurdit juonenkäänteet, musta huumori ja leikkiminen kauhun kuvastolla. Kauhu on usein läsnä pikemminkin epämiellyttävänä tunteena, kuin todellisina tapahtumina. Välillä kuitenkin myös veri lentää, ja novellien suuntaa onkin mahdoton arvata. Sirkjärvi tuntuukin nimenomaan leikkivän lukijan odotuksilla. Novelleissa on paljon kauhuelokuvista tuttuja elementtejä: lapsenvahti joutuu naapurin piinaamaksi, ja kaupunkilaispariskunnan auto jättää heidät tielle keskellä kuolleinta maaseutua, jossa he saavat apua oudoilta maalaisilta. Kuvasto on tuttua, mutta juonenkäänteet eivät.

Sirkjärvi törmäyttää novelleissaan arkisen ja kumman saaden näin aikaan oudon, karmivan tunnelman. Mieleen tulee esimerkiksi Akse Petterssonin Q-teatterille viime keväänä ohjaama näytelmä Arki ja kauhu, jossa samaan tapaan yhdistettiin elämän traaginen arkisuus ja kauhuelementit. Novellien parasta antia ovat niiden toinen toistaan kummallisemmat henkilöhahmot. Hahmojen kuvailu myös usein huvittaa: kuulustelutodistajan henki haisee grillatuille pikkuvauvoille, nainen on kuin muoviin pakattu kolmioleipä ja mies kuin kivenlohkare, jonka päälle on vedetty nahka. Absurdius siis toistuu tapahtumien lisäksi myös kielessä.

Teoksen oudoista henkilöhahmoista voisi kirjoittaa loputtomiin. Esimerkiksi Barbaran päähenkilö on 44-vuotias mies, joka asuu siskonsa kanssa, pukeutuu siskonsa valitsemiin vaatteisiin ja tottelee siskoaan kaikessa. Novellin Kolme kuulustelua Mikael Eloton taas on palkannut äidinkorvikkeeksi vanhuksen huolehtimaan itsestään. Perhehuolia? -novellissa viedään Tukholma-syndrooma niin pitkälle, että Ässä-arvasta jättipotin voittaneen pariskunnan kaappaamaksi tullut päähenkilö elelee 15 vuotta kaappauksen jälkeen tyytyväisenä kaappaajiensa kanssa, palvellen heitä parhaansa mukaan.

Kirja tuntuukin naureskelevan ihmisille ja heidän järjettömyydelleen. Useammassa eri novellissa päähenkilö toistelee, miten novellin tapahtumat eivät voi olla totta. Kuten novellin Perhehuolia? päähenkilö sanoo tultuaan kaapatuksi: ”Ajattelin, ettei mikään voinut pitää paikkaansa. Tällaista ei tapahtunut oikeassa elämässä.”. Ja kuitenkin, oikeassa elämässä tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista järjetöntä. Vaikka Sirkjärven novellien tapahtumat ovatkin äärimmäisiä, on niissä aina jotain tuttua, jotain mikä voisi olla totta.

Novellit kommentoivat nykyihmisten pinnallisuutta ja valintojen tekemisen vaikeutta. Novellin Forssa päähenkilö Jiri on ikuinen opiskelija, jonka alavalintoja ohjaavat kyseenalaiset ajatukset: ”Puutarhatieteissä häntä olivat kiehtoneet huumausaineiden kasvatusmahdollisuudet. Konetekniikan hän yhdisti mielessään MacGyveriin.”. Sinä aikana, kun Jiri on vaihtanut alasta toiseen, on hänen veljensä ehtinyt työskennellä 20 vuotta putkimiehenä. Vaimokin on tullut valittua vähän vahingossa, ja tulipa tämä sitten vielä kaksi kertaa vahingossa raskaaksikin. Jiri on kuva ihmisestä, joka ei kuljeta itse elämäänsä eteenpäin, vaan soljuu mukana.

Myös parisuhteet saavat novelleissa osansa sivalluksista. Southern bellen Ansalle aviomies on yhtä arvokas kuin mikä tahansa käyttöesine: ”Kätevintä olisi ollut, jos Keke olisi ollut kaapissa ja aina tarpeen vaatiessa hänet olisi voinut ottaa esiin niin kuin silitysraudan.”. Novellissa Ankerias hääpukua sovittava Astrid taas on löytänyt niin täydellisen miehen, että hän jopa soittaa pianoa nelikätisesti. Mielipiteen kumppanista saa kuitenkin nopeasti kääntymään ventovieras ihminen.

Novelleissa siis piikitellään suuntaan jos toiseenkin, mutta se tehdään aina pilke silmäkulmassa. Novellin Perhehuolia? päähenkilön toteamus uusperheenjäsenistään summaa hyvin kokoelman sanoman: ”Vaikka he ovat hulluja, he ovat silti ennen kaikkea ihmisiä.”.

Henni Eronen

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.

KIRJAILIJABLOGI: Poissaolevana omassa elämässään

Enni Vanhatapio: Absentia (Gummerus 2018)

Aava on paennut menneisyyttään Suomesta Lontooseen, jossa työskentelee baarimikkona. Entinen elämä kuitenkin vyöryy niskaan, kun Aavan viisi vuotta sitten kadonneen Kaisa-siskon mies Olavi ottaa yhteyttä ja Aavan järkytykseksi paljastaa saapuneensa Lontooseen pienen tyttärensä kanssa. Näistä asetelmista alkaa Enni Vanhatapion esikoisromaani Absentia.

”Mitä tapahtui Kaisa Lindille?” lukee romaanin takakannessa, ja kirja kiertyykin pitkälti Kaisan mysteerin ympärille. Toisaalta takaumien kautta avataan yhtä lailla mitä tapahtui Aavalle, joka ei ole kadonnut, mutta on hukassa omassa elämässään. Aava on elänyt symbioosissa mielenterveysongelmaisen siskonsa kanssa, kasvanut vinoon yrittäessään pitää siskoaan suorassa. Miten aloittaa itsenäinen elämä siskon kadottua?

Vanhatapion kieli on ilmaisuvoimaista ja omaäänistä. Romaani on dialogivetoinen, ja dialogia ei eroteta muusta kerronnasta perinteiseen tapaan, vaan se soljuu luontevasti muun tekstin seassa. Välillä dialogissa sekoittuvat myös englanti ja suomi, joka kuvaa oivaltavasti ulkomaille muuttaneen tilannetta kahden kielen välissä. Kieli onnistuu myös kuvaamaan poukkoilevuudellaan ja (inho)realistisuudellaan Aavan epätasapainoista mielenmaisemaa.

Romaani näyttää, millaista vallankäyttöä parisuhteisiin ja muihin ihmissuhteisiin voi liittyä. Siinä missä Aava on niin kiinni Kaisassa, ettei saa otetta omasta elämästään, Kaisan kumppani Olavi taas saa elämälleen merkityksen Kaisan ”pelastamisesta”. Kun Kaisa sitten alkaa päästä omille jaloilleen, ei Olavi kestäkään sitä, ja suhteen epäterveys paljastuu karmealla tavalla. Lähes kaikki romaanin henkilöt tuntuvatkin olevan tavalla tai toisella pahoinvoivia, ja liian riippuvaisia toisistaan.

Absentia tarkoittaa poissaolevana olemista, ja tietynlainen poissaolon tunne kulkeekin romaanissa mukana. Aava on poissaoleva omassa elämässään, ei osaa itsenäistyä ja aloittaa omaa elämää ilman siskoaan. Poissaolevuus kuvaa myös kirjan ihmissuhteita, joissa ollaan näennäisesti lähellä mutta silti kaukana. Kirjan nimeä selittää myös kohta, jossa Aavan äiti pohtii, pitäisikö Kaisan katoamiselle tehdä virallinen päätös, julistaa hänet kuolleeksi: ”death in absentia”. Kadonneen omaisille tämän kuolleeksi julistaminen on vaikea päätös, eläähän heidän mielissään ikuisesti toivo siitä, että kadonnut jonain päivänä palaisikin kotiin. Silti se voi olla tärkeää tehdä, jotta läheiset voivat hyväksyä tapahtuneen ja irrottaa siitä, jatkaa omaa elämäänsä.

Romaanissa on myös katkelmia, joissa sukelletaan kauemmas Aavan suvun menneisyyteen näyttäen, että esimerkiksi mielenterveysongelmat usein periytyvät sukupolvelta toiselle. Tämä tuntuu erityisen surulliselta suhteessa Kaisan ja Olavin Siiri-tyttäreen, joka on lyhyen elämänsä aikana joutunut kokemaan suhteettoman paljon pahaa. Siirin hahmo kuitenkin myös tuo romaaniin tarvittavaa valoa: viaton ja vilpitön lapsi antaa toivoa siitä, että tulevaisuus voi olla kirkas, vaikka menneisyyteen liittyykin niin paljon pahoinvointia ja kamalia asioita. Romaanin lopusta jääkin onneksi olo, että sekä Aavalla että Siirillä on vielä elämä edessään, ja että elämä kyllä kannattelee.

Henni Eronen

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.

KIRJAILIJABLOGI: “Ne jotka lähtevät, kaipaavat ikuisesti takaisin.”

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava 2017)

Cristina Sandu kertoi Pentinkulman päivien E80-esikoiskirjailijapaneelissa, että on vaikea määritellä kuinka kauan hänen esikoisromaaninsa Valas nimeltä Goliat syntyminen on vienyt, sillä hän on kantanut siihen upottamiaan tarinoita pitkään mukanaan. Teoksen jälkisanoissa hän kiittääkin vanhempiaan sanoen: ”Kiitos äidilleni, joka kirjoitti kertomukseni ylös silloin kun osasin vain kertoa mutta en kirjoittaa, ja isälleni, tarinankertojista parhaimmalle.”. Kypsän romaanin luettua ei voi kuin olla iloinen siitä, että Sandu on perinyt isänsä tarinankertojan lahjat, ja päättänyt kertoa tämän tarinan.

Romaanin päähenkilö, Suomessa asuva Alba elää kahden kulttuurin välissä. Hänen isänsä on romanialainen ja äitinsä suomalainen, ja lisäksi hän on vuosien ajan seilannut kahden maan väliä romanialaisen rakastettunsa Albertin tähden. Kun Alban isoisä Susi kuolee, hän ja koko muu suku matkustavat hautajaisiin pieneen punaiseen kylään Romaniaan. Alban isä Mihai on aikoinaan muuttanut rakkauden perässä Suomeen, ja tämän veli Costel taas lähti perheineen Amerikkaan. Suku ei ole ollut saman katon alla vuosiin. Suden ruumiin äärelle kokoontuessa sukelletaan kirjassa samalla menneeseen aikaan, tapahtumiin ennen Alban syntymää ja sen jälkeen.

Samalla kun kirja kertaa Alban suvun tarinaa, piirtyy sen kautta kuva myös Romaniasta diktaattori Ceaușescun vallan ajasta nykypäivään. Vähitellen suvun menneisyydestä paljastuu kipeitä, peiteltyjä asioita. Susi ryhtyi aikoinaan Securitaten miliisiksi, jota kyläläiset eivät koskaan unohda: Suden hautajaiset sen viimeistään paljastavat, kun harva saapuu suremaan kuollutta miestä. Ehkä surullisin kohtalo on Suden veljellä Pavelilla, runoja kirjoittavalla mekaanikolla, jonka salaisuus on hänen kiinnostuksensa toisiin miehiin. Omalla tavallaan surullinen hahmo on myös isoäiti Flavia, joka päättää rakastaa Sutta, joka taas rakastaa Flavian lisäksi kaikkia muitakin naisia.

Kirjaan tuovat symboliikkaa siinä mukana kulkevat legendat, oleellisimpana kirjan nimeenkin päätynyt kertomus täytetystä Goliat-valaasta. Valas kiersi ympäri maailmaa 60-luvulla ja päätyi myös Bukarestiin, jossa sen pääsevät näkemään pojat Mihai ja Costel isänsä Suden kanssa. Vaikka valaan näkemiseen menee kaikki rahat, ei suurta ihmettä voi jättää väliin. Valaan näkeminen on käännekohta, joka johtaa veljesten haluun päästä kokemaan maailma Romanian ulkopuolella. Susi taas saa ihmeellisestä kokemusta pontta rakentaa oma talo, jonka on vaimolleen luvannut.

Talosta muodostuukin romaanissa yksi merkittävä hahmo muiden rinnalle, joka elää ja hengittää tarinan mukana. Kirjan kliimaksikin liittyy taloon: Suden kuoltua irronneen lattialaudan alta paljastuu, että talo on kauttaaltaan homeessa. Vuodesta toiseen isoäiti Flavia on maalauttanut talon seinät, jotta home ei pääsisi puskemaan läpi, mutta loputtomiin ikäviä totuuksia ei voi peittää.

Flavia on vuosia haaveillut muuttavansa poikansa perässä Yhdysvaltoihin. Kuitenkin kun Susi kuolee ja muuttaminen voisi todella olla mahdollista, hän muuttaa mielensä ja päättääkin jäädä kylään ja homeen valtaamaan taloonsa. Nuorten, elämäänsä vasta rakentavien on helpompi jättää Romania ja lähteä etsimään parempaa elämää muualta, mutta vanhoille se ei ole yhtä helppoa. Oma talo on oma, ja oma maa on oma, sitä eivät poista pinnan alta paljastuvat ikävyydetkään. Saman valinnan tekee myös Albert, joka valitsee Alban sijaan kotimaansa.

Kirjan isona teemana toimii kahden kulttuurin välissä oleminen ja kuulumattomuuden tunne: juurrettuneena ja juurettomana oleminen samaan aikaan, kuten Mihai asiaa kuvailee. Kahden kulttuurin ristivedossa eläminen voi aiheuttaa ikuisen ikävän ja kivun, mitä se tekee varsinkin Alban sedälle Costelille, joka toteaa: ”Minä taidan olla kaikkein onnellisin lentokoneessa”. Välitilassa on helpompi olla kuin perillä, jossa ikuisesti kiusaa ajatus siitä, tekikö sittenkin väärän valinnan kun lähti, tai jätti lähtemättä.

Henni Eronen

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.

KIRJAILIJABLOGI: Kuolemankello tikittää

Mia Myllymäki: Väkevä mieli (Osuuskumma 2017)

Yhteisöä riivaava virus. Outoja kuolemantapauksia. Rakkautta. Mustasukkaisuutta. Korventavaa kunnianhimoa. Joukkomurha.

Väkevä mieli on kirja Komanosta, jonka muutamaan sukuhaaraan tahi heimoon kuuluvat ihmiset on sairastuttanut puutiaisten levittämä virus. Tilanne on huono ja lääkkeiden syöminen ihmisten arkipäivää. Yhä uusia ja parempia lääkkeitä kehitellään kuumeisella kiireellä.

Kirjan alussa nuori nainen Kefa ja nuori mies Jermigo palaavat koulunpenkiltä Komanoon. Jermigo pestataan sairaalaan töihin lääkkeidenkehittelytiimiin, jossa työskentelevät kunnianhimoinen lääkäri Olaus Atassalem ja Kristin. Samassa tiimissä on aiemmin työskennellyt myös Argendo, Jermigon veli, joka tarinan alkaessa on jo kuollut. Kefa ei löydä töitä ja hänen äitinsä painostaa ratkaisuksi avioliittoa Jermigon kanssa. Tämä ratkaisu ei Kefaa kuitenkaan houkuta.

Muita keskeisiä henkilöitä kirjassa ovat epäilyttävää mainetta nauttiva rikas Lenti, Jermigon veli hänkin, sekä Arvid, Kefan ystävä, joka käyttäytyy yhä sekavammin, saa muistikatkoksia ja vaikuttaa harhaiselta. Tarina kerrotaan Kefan, Lentin ja Olauksen näkökulmasta.

Tarinan edetessä kaikkien henkilöiden tarinat kietoutuvat yhä tiiviimmin toisiinsa. Kuolemankello tikittää: Olauksen tyttö voi yhä huonommin, samoin Arvid. Milloin uusi, parempi lääke saadaan valmiiksi? On kuin Komanoa riivaisi kirous: ensin kylältä löytyy yksi kuollut ihminen, sitten toinen, ja tapahtuupa vielä joukkosurma. Kuka tai mikä ihmisiä tappaa ja minkä takia? Mistä ihmisten selittämättömät ja kummalliset oireet oikein johtuvat?  Entä Lenti, johon Jermigon kanssa seurusteleva Kefa tuntee vetoa, onko hän yhtä moraaliton kuin maineensa? Mistä hänen rahansa tulevat? Entä rakkaus, jota Lenti sanoo tuntevansa Kefaa kohtaan, onko se todellista?

Myllymäen dystopia on jännityskertomus ja rakkaustarina. Sen juonesta ei tässä kannata paljastaa enempää yksityiskohtia, jotta lukijan olisi mahdollista itse löytää ja yllättyä.

Kirjan yhtymäkohdista tähän päivään ja maailmaan on kuitenkin turvallista puhua. Ensinnäkin puutiaiset. Kirjan viruskatastrofi on täysin kuviteltavissa oleva mahdollinen maailma, ovathan punkit jo nyt, ilmaston lämpenemisen seurauksena, moninkertaistaneet määräänsä. Lääkekehittely on korvaamattoman tärkeää, ja vaarallista – eikä vain Komanossa vaan kaikkialla. Kirjassa nousevat esiin myös sukujuuret syrjinnän ja vainon ja monenlaisen muunkin problematiikan aiheuttajina.

Myllymäen kirja on kiehtovaa luettavaa. Teeman tasolla se herättää ajatuksia ilmastonmuutoksen moninaisista seurauksista ja tarinan tasolla laittaa lukijan miettimään loppuun saakka, mikä on totta, mikä valhetta, ovatko ihmiset sitä, miltä näyttävät vai kenties jotakin aivan muuta. Sydäntä särkee tosiasia, ettei sekään, joka haluaisi tehdä hyvää, välttämättä voi ympärillään jyllääville voimille mitään.

Kiitos ajatuksia herättävästä kirjasta Mia.

Niina Repo

Kirjoittaja on kirjailija ja Pentinkulman päivien toiminnanjohtaja.

KIRJAILIJABLOGI: Miehen tiellä

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin (Atena  2017)

”Istuessani tänään maanantaipalaverissa muistin kesäisen päivän kauan sitten, jolloin isoisäni kuoli salamaniskuun. Täytin sinä kesänä kuusi vuotta”, alkaa Jussi Huhtalan romaani Ukkosenjohdatin. Teoksen kertoja Eero on 40-vuotias IT-firman tukihenkilö. Päähenkilö tuntee olevansa jonkinlaisessa elämän taitekohdassa, jossa parisuhde on päättynyt ja työtehtävät ovat tutun rutiininomaisia. Hän on sivustakatsoja, joka on aidon innostunut vain elokuvista ja elokuvien maailmasta. Teoksen kirjoittaja Jussi Huhtala onkin elokuva-alan asiantuntija, Episodi-lehden toimituspäällikkö. Kirjoittajan asiantuntemus tällä alalla tulee hyvin ilmi.

Kerronnan nykyhetkestä palataan menneeseen useissa takaumissa ja unissa. Niissä tuodaan mukaan Eeron lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia ja tärkeitä henkilöitä.

Päähenkilön on ollut koko elämänsä ajan vaikea muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Suhde yhdeksän vuotta vanhempaan veljeen Simoon ei ole koskaan muodostunut läheiseksi. Niinpä kun veli pyytää Eeroa lapsensa kummiksi, joudutaan monenlaisiin järjestelyihin, että asia saadaan hoidetuksi. Lapset ovat kuitenkin ne henkilöt, joihin Eero suhtautuu mutkattomimmin ja lämpimimmin eri tilanteissa.

Myös suhde entiseen tyttöystävään esitetään vaikeana, eikä suhde kirjastossa työskentelevään uuteen  tyttöystävään Anniinkaan etene vaikeuksitta. Joka tapauksessa naisystävien elämän käänteiden kuvaaminen tuo romaaniin jännitystä. Anni on kirjan ehkä mielenkiintoisin sivuhenkilö, sillä hänen elämänasenteensa on monimutkainen ja käytöksensä arvaamatonta. Sen sijaan Eeron nuoruuden ystäviin liittyvät tarinat jäävät sitomatta kertomuksen teemaan,  samoin  kuvaus lapsuuden perheestä ja isän liiketoimien epäonnistumisesta.

Kerronnassa keskitytään Eeron työyhteisön kuvaamiseen, mikä onkin teoksen parasta antia. Eeron tyyppisistä nuorista IT-alan miehistä on muodostunut median kautta stereotyyppinen kuva. Teoksessa onnistutaan kurkistamaan tähän maailmaan. Siellä vallitsevat aivan samat työelämän lait kuin vanhemmissakin työyhteisöissä: pomot ovat kieroja kyykyttäjiä, työtoverit juonittelevat omaksi edukseen ja YT-neuvottelut uhkaavat. Eero hakee laiskasti kaveruutta työtovereistaan, mutta yritykset jäävät puolitiehen.

Teoksen kerronta on sujuvaa ja johdattaa lukijan nopeasti sisään tilanteisiin. Vuoropuhelut on rakennettu eläviksi, ja niissä tulee esiin kirjoittajan letkeä huumori.

Mikä sitten lukija jää miettimään suljettuaan teoksen? Loppuluvussa kertoja katselee junan ikkunasta ohi vilistäviä maisemia ja ihmisiä: ”He kaikki olivat matkalla jonnekin.” Nelikymppinen Eerokin jatkaa matkaansa, uutta kohti. Eikö sen pitäisi riittää suunnaksi?

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on  Lauri Viidan kieltä tutkinut filosofian tohtori ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.

 

 

 

KIRJAILIJABLOGI: Pahuus meissä kaikissa

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä (WSOY 2017)

”Ihmiset pelkäsivät psykopaatteja ja ryöstäjiä, mutta jo ensimmäisinä vuosinaan poliisina hän oli tajunnut, että tavalliset ihmiset olivat kaikkein kauhistuttavimpia.”

Maria Mustrannan Sokeita hetkiä on kiinnostava, rohkea kirja. Sen keskeisiä henkilöitä ovat keski-ikäinen Juhani, joka on ammatiltaan poliisi ja Kaisla, 15-vuotias koululainen. Heidän ympärillään pyörii erikokoisiin rikoksiin syyllistyneitä ihmisiä. Eivätkä rikkeettömiä ole he itsekään. Ja tässä kohtaa on kirjan kiehtova ja sykkivä sydän. Ei tarvitse olla psykopaatti puukottaakseen, ei erityisen häiriintynyt raiskatakseen, ei sen kummempaa kuin tavallinen nuori sotkeutuakseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kirja näyttää, kuinka helppoa kynnykseen on kompastua ja langeta pimeän puolelle. Että rikos voi tapahtua jossakin tietoisuuden ja tiedostamattoman välimaastossa, ei tarkoittaen, mutta ei vahingossakaan: vihan tai himon vääristämänä välähdyksenä, sokeana hetkenä. Ja kun näkökyky sitten palaa, on kädessä puukko. Sängyssä raiskattu tyttö. Käynnissä matka muulina, huumekuriirina, matka, joka tuhoaa elämän. Kirjaa lukiessa miettii tietenkin, voisiko pimeä välähtää myös itsessä. Mitä minä saattaisin tehdä sokeana hetkenä?

Teoksessa on useita rikoksentekijöitä. Ja taitavasti kirjailija tekee taikatemppunsa aina uudestaan: jokainen hahmo on paitsi rikollinen, myös aivan tavallinen ihminen. Jopa isä, joka melkein puukottaa poikansa. Ja nuorukainen, joka on koko ajan, joka ikisessä kohtauksessa, huumeissa. Viisitoistavuotias, joka myy itseään. Ja poliisi, joka raiskaa.

Jokainen hahmoista on astunut harhaan ja joutuu käsittelemään harhautumisen seuraukset. Miksi tein niin kuin tein? Mitä oikein tapahtui? Kuinka syyllinen olen? Juhani on raiskannut alaikäisen, itseään kaupitelleen Kaislan, sokeana hetkenä, mutta tunnistaa pahan itsessään eikä väistä syyllisyyttä. Tapahtuneen aiheuttama kauhu ja katumus saavat hänet seuraamaan Kaislan elämää ja sotkeutumaan siihen tällä kertaa hyvät mielessä. Erilaisin keinoin, jotka eivät kestä päivänvaloa, Juhani yrittää pelastaa tytön kierteeltä, johon huumeinen kaveripiiri ovat tätä vetämässä. Sekä Juhanin että Kaislan, joiden elämät tapahtunut rikos siis kietoo yhteen, tunteiden kuvaus on Mustrannan kirjan keskeistä ja inhimillistä antia.

Sekä Juhani että Kaisla piirretään kokonaisina ihmisinä. Heillä on menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Kaislan rankassa tarinassa päällimmäiseksi jää toivo. Kokemukset ovat rankkoja, mutta ne eivät tuhoa tyttöä. Rikos on tapahtunut, mutta Kaislalla on silti tulevaisuus.  Näin kai sitä haluaisi ajatella: pahoja asioita tapahtuu, mutta elämä voi silti jatkua. Juhanin tarina on myös toiveikas, hän todella maksaa teostaan. Katsoo silmiin pimeää ja yrittää hyvittää. Samalla hän tekee tilejään selviksi suhteessa omaan, väkivaltaiseen isäänsä.

Mustarannan ilmaisu on sujuvaa ja sopivan persoonallista. Kirjan rakenne on kompakti ja juonilinjat puikkelehtivat lomittain luontevasti. Kirjan luki kiinnostuneena ja se herätti ajatuksia hyvän ja pahan luonteesta, itsestä, pahantekijöistä. Oli raikasta lukea teos, jossa rikos ei tuhonnut uhria.  Toivottavasti Mustranta kirjoittaa pian uuden teoksen ja löytää siihen yhtä raikkaalta tuntuvan tulokulman kuin Sokeisiin hetkiin.

Niina Repo

Kirjoittaja on kirjailija ja Pentinkulman päivien toiminnanjohtaja.

KIRJAILIJABLOGI: ”Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän ajatteli.”

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala 2018)

”Neiti K ja neiti N ovat pystyttäneet sateessa viheliäisen teltan. Neiti N havahtuu taivaanvuohen väpättävään ääneen. Telttakangas langettaa vihervän yleissävyn. Neiti N on teltassa itsekseen ja lamaantuu matkatavarain lajittelemisen ääressä. Kun yksi tavara löytyy, katoaa toinen. Teltta on pantava suppuun. On pantava suppuun teltta ja koko oleminen.”

Näin alkaa Eeva Turusen esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Jo ensimmäisen sivun perusteella ymmärrän olevani omalaatuisen lukukokemuksen äärellä. Kirja koostuu seitsemästä osiosta. Osiot voi nähdä novelleina, mutta muistuttavatpa jotkin teoksen tekstipätkät runojakin. Kirja karttaakin määrittelyä. Eri osioiden päähenkilökin voi olla tai olla olematta sama. Henkilöiden nimitykset vaihtelevat, mutta toisaalta kirja tuntuu muutenkin sanovan, että ihminen rakentaa identiteettiään suhteessa toisiin ja identiteetti on näin häilyväinen ja liukuva.

Kirjassa seikkailevat muun muassa neiti N, neiti K, neiti U, A, B, Skarabee ja Vinttikoira. Neitiherraa unohtamatta. Jos kirja karttaa tyylilajillista määrittelyä, niin samoin karttavat sen henkilöt määrittelyä esimerkiksi sukupuolen perusteella. Erityisesti osiossa ”Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan” otetaan kantaa sukupuolen määrittelyyn, onhan sen päähenkilökin neitiherra. Neitiherra toistaa jatkuvasti olevansa neitiherra, toiston kautta tekee todeksi oikeuttaan määritellä itse itsensä. Kahdesta sukupuolesta tiukasti kiinni pitävälle yhteiskunnallemme naureskellaan ja sitä katsotaan kriittisesti mainitsemalla esimerkiksi rasti ruutuun -lomakkeet. Kun neitiherra kirjoittaa lauseessa kissanpoika, hän vetää sen yli ja korvaa kissanpennulla, tuoden kielen sukupuolittuneisuuden esiin.

Neitiherran osiossa käytetään tehokeinona edellä mainittua yliviivausta. Sen avulla Turunen tuo hauskasti esiin miten usein ajattelemme toista ja sanomme toista, tilanteesta ja seurasta riippuen. Erityisen herkullinen on kohta, jossa neitiherra oivaltaa, että sisäistä puhetta voi kontrolloida, ja vetää yli rumat ajatukset itsestään korvaten ne kehuilla: ”Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote.”. Sano joka aamu peilikuvallesi olevasi kaunis, ja ajan myötä alat uskoa sen, kertovat self help -oppaat meille, mutta toimiiko se todella? Turusen kirjassa ainakin negatiiviset ja neuroottiset ajatuskulut tapaavat tursuta positiivisten yli. Kun kirjan hahmo tuntee yhtäkkiä iloa, mutta ei heti paikanna syytä tunteeseen, hän hämmentyy: ”onko tämä katteetonta iloa?”.

Hallitsemattomat ajatusvirrat lähtevät vyörymään varsinkin yöllä unta odotellessa, tämän tietää varmasti jokainen. Osiossa ”Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata” puhuja ei saa unta, koska häntä kiusaa tieto siitä, että toinen arkkitehti on palkattu korjaamaan hänen suunnittelemaansa työväenopiston sisustusta. En voi kuin samastua puhujaan, joka toistuvasti päättää olla ajattelematta mieltään piinaavaa ajatusta, ajattelee jotain aivan muuta, mutta kaikesta tulee kuitenkin mieleen se ajatus, jota hän on juuri päättänyt olla ajattelematta. Muutenkin kirjan läpi kulkeva neuroottinen itseanalyyttisyys, itsekontrolli ja kaiken yliajatteleminen tuntuu tutulta, tämän päivän ihmisen kuvalta. Kun neitiherran syntymäpäiväjuhlissa pelataan pantomiimia, hän ei aiheita keksittäessä uskalla kirjoittaa lappuun mitään, koska ”voi olla, että joku miettii, mitä keksimäni sana minusta kertoo.”.

Kirjan nimen mukaisesti kaiken muun ohessa pohditaan paljon ihmissuhteita, niin menneitä kuin olevia ja toteutumatta jääneitä. Parisuhteita ylianalysoidaan, ehkä jopa joudutetaan niiden päättymistä pohtimalla jatkuvasti, onko kumppani varmasti kyllin samanlainen kuin itse, mutta myöskin sopivassa suhteessa erilainen. Entä jos tämä haikaileekin eksänsä perään, entä jos itse haikailee? Ihmissuhteiden ympärille kiertyy teoksessa paljon, usein myös henkilön identiteetti. Silti edes lähimmille ihmisille ei välttämättä näytetä todellista itseyttä, ei ehkä uskalleta tai tahdotaan pitää jotain omana. Kirjan hahmot tuntuvat huutavan ”näe minut!”, mutta nähdyksi tullessaan pelkäävän kuitenkin näyttää sitä haurasta, mitä kuoren alta löytyy.

Turusen kieli on riemastuttavan omaperäistä. Hän sekä keksii uudissanoja että käyttelee olemassa olevia omaan tapaansa yhdistellen. Kirjan osioissa on käytetty erilaisia kuvaamisen keinoja, esimerkiksi osio ”Parahin tekninen isännöitsijä,” on huolestuneen asukkaan kirje tekniselle isännöitsijälle, johon hän asuintaloonsa liittyvien seikkojen lisäksi vuodattaa elämäntarinaansa. Osiossa ”Skarabee hei, ehkä teoriassa” puhuja taas katselee valokuvia, kuvaa kuvien kautta mennyttä ihmissuhdetta ja samalla tietenkin eksyy ajatuksissaan vähän joka suuntaan.

Jokaista kirjan osiota yhdistääkin tajunnanvirtamaisuus, jossa ajatus johtaa toiseen usein ilman näkyvää linkkiä. Yli 200 sivua tällaista tekstiä on kieltämättä paikoin raskas paketti, mutta sen Turunen kyllä tietää itsekin. Eräässäkin kohdassa lukijalle tarjotaan itseironisesti tekstinpätkä, josta on alleviivattu asiasanat, jotta ”kärsimätön nykylukija voisi niiden avulla suunnistaa tässä hahmoaan hakevassa tekstissä”. Lempeä huumori tuikkiikin teoksessa läpi matkan. Kun murheet on ajateltu puhki, tulee tilalle varmasti uusia. Mutta joskus voi myös hetken aikaa tuntua iloiselta, vaikka sitten vahingossa.

Henni Eronen

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.

KIRJAILIJABLOGI: Juoksemisesta, nuoruudesta, identiteetistä

Marko Kantomaa: Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017)

17-vuotias Tuure Boelius sai keväällä tappouhkauksia tehtyään laulun jääkiekkoilijapojan ihastumisesta toiseen poikaan. Teini-ikäinen laulaja uskaliaasti kyseenalaisti kansallislajin edustaman maskuliinisuuden. Kovaäänisen vihapuheen rinnalle nousi puolustavaakin puhetta, muun muassa Teemu Selänne kannusti Boeliusta sosiaalisessa mediassa.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten tabu homoseksuaalisuus urheilussa yhä on.

Marko Kantomaan esikoisromaani Ylpeydestä ei kerro jääkiekosta eikä joukkueurheilusta vaan yksilölajista, juoksemisesta.

”Maitohapon polte viilenee ja hengitys avautuu. Piikkareiden metallipiikit pureutuvat rypyläiseen tartaniin ja repivät tummanpunaista kumimassaa irti radan pinnasta. Lennättävät pieniä kumin riekaleita kauas kaarteen ulkoreunalle. (…) Takakaarteen viimeisillä metreillä, juuri ennen kuin kaarre avautuu loppusuoraksi, hän hilautuu edessä juoksevan kantaan ja vapauttaa kätensä viimeiseen rytminvaihdokseen. Siihen, jota ei pitänyt olla olemassa.

Antaa jalkojen viedä.”

Päähenkilö Joonas on 16-vuotias juoksijalupaus, jonka kaiken vapaa-ajan treenit ja kisamatkat täyttävät. Elämässä on myös tärkeä poika, josta tulee seurakaveri ja vielä vähän enemmän: ”Poikien ei pitäisi olla kauniita. Mutta Alex on.”

Romaani ei puhkea rakkaustarinaksi, sillä Kantomaa rakentaa juonta hitaasti ja maltillisesti. Joonaksen elämää seurataan vajaan parin vuoden ajan. Ylpeydestä on nuoren miehen kehityskertomus, jossa identiteettiä pohditaan monesta näkökulmasta.

Joonas etsii paikkaansa sekä urheilijana että mieheksi kasvavana poikana. Hänen kasvuympäristönsä on hämmentävän konservatiivinen ja asenteellinen. Romaanin ihmiskäsitys on paikka paikoin toivottoman lohduton, tuntuu, ettei Joonaksen elämässä ole ketään tolkun aikuista, jonka kanssa tämä voisi luottamuksella puhua. Samanhenkinen opettaja on, mutta kunnollista keskusteluyhteyttä heidän välilleen ei synny. Viestiksi samasta aallonpituudesta opettaja ojentaa Joonakselle luettavaa, Jonas Gardellin romaanin Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Isää sen sijaan inhottaa, kun televisiosta tulee homoseksuaalisuutta käsittelevä elokuva. Valmentaja ja urheiluseuran aikuiset aavistavat Joonaksen salaisuuden ja reagoivat siihen eristämällä hänet, sulkemalla ulos ryhmästä. Alaikäiseltä pojalta jopa lakkautetaan seuran taloudellinen tuki. Asetelma tuntuu oudon vanhanaikaiselta nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa (ja ainakin toivoa sopii, ettei sillä ole vastinetta tosielämässä).

Ennen kaikkea Ylpeydestä on romaani aikuisten täydellisestä puhumattomuudesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. On karmeaa lukea kohtausta, jossa valmentaja ei millään tavalla reagoi Joonaksen vammautumiseen.

Ihmiskäsityksen lohduttomuutta alleviivaavat myös kirjan nuorten dramaattiset kohtalot. Joonaksen läheisin ystävä, ”lommoposkinen” Jenni, joutuu sairaalaan syömishäiriön takia ja toinen seurakaverityttö päätyy pyörätuoliin vakavan sairaskohtauksen seurauksena.

248-sivuinen romaani on jaettu 69 lyhyeen lukuun. Teoksessa on neljä sisäkkäistä osaa, joista jokainen on nimetty päähenkilön mielentilaa kuvaavasti: Hämmennys, Sieto, Myöntymys ja Ylpeys. Ylpeys on myös kantaaottavasti nostettu romaanin nimeen.

Romaania ei pitäisi lukea tekijänsä taustaa vasten, mutta asiantuntijuutta väistämättä lisää se, että kirjailija on väitellyt kansanterveystieteestä filosofian tohtoriksi. Kirjan liepeen mukaan Kantomaa on liikunnan ja oppimisen tutkija, joka on kilpaillut aktiivisesti suunnistuksessa, hiihtosuunnistuksessa, hiihdossa ja kestävyysjuoksussa.

Ylpeydestä on jäntevän atleettisesti ja huolellisesti kirjoitettu romaani. Nautin erityisesti tarkasta kielestä ja juoksemisen yksityiskohtaisista kuvauksista, joita ei kovin usein tule kaunokirjallisuudessa vastaan.

 

Terhi Rannela

Kirjoittaja on kirjailija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.

KIRJAILIJABLOGI: Kerrotussa huoneessa, kertovassa mielessä

Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone (Teos 2017)

Marjo Katriina Saarisen Kerrottu huone on romaani, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Yli 500-sivuisen järkäleen luettuaan lukija voi huomata kaipaavansa uutta lukukertaa, ainakin mikäli kaipaa eheää ja loogista kertomusta siitä, mitä todella tapahtui vai tapahtuiko mitään. Toisaalta lukija, joka uskaltaa heittäytyä romaanin päähenkilön unien, kuvitelmien, symbolien, alitajunnan ja näkyjen kiehtovan pyörteeseen, huomaa romaanin luettuaan poistuvansa tarinan maailmasta monia kokemuksia, ajatuksia ja oivalluksia rikkaampana.

Romaanin ydinhenkilö on Marjaana, nainen joka on äkisti menettänyt kumppaninsa ja käy romaanin kattamien vuosien ajan psykoterapiassa. Romaanin nimi Kerrottu huone viittaa yhdeltä merkitykseltään terapiahuoneeseen, jonka sisällä osa kerronnasta tapahtuu. Marjaana makaa sohvalla ja puhuu itsestään, elämästään, lapsuudestaan ja rakkaudestaan. Analyytikko kuuntelee ja ohjaa oivalluksia itsestä, menneestä ja nykyisestä.

Romaanin nimen toinen merkitysulottuvuus liittyy vakiintuneeseen kielikuvaan talosta ihmisen minuuden symbolina. Myös psykoanalyyttisen teorian ihmiskuva mielen kerroksisuudesta on usein kytketty taloon. Siinä missä freudilaisittain viettikerrostuma jyllää jossakin kellarikerroksessa, Saarisen romaanissa kaikki keskittyy ahtaaksi käyvään terapiahuoneeseen. Muistot, kuvitelmat ja unet vyöryvät kuitenkin ulos terapiahuoneen seinien raoista todellisuuteen tai todellisuuteen jossakin todellisuuden takana.

Tilaan ja huoneisiin liittyy myös romaanin toinen keskeinen mutta salaperäiseksi jäävä hahmo, jonka tila on vielä terapeutin huonettakin pienempi: parveke. Romaanin kerrontaa rytmittävät nimittäin kuvaukset harmaaneliöisen parvekkeen tytöstä, joka kulkee minäkertojan kertomuksen rinnalla eräänlaisena sivupersoonana tai kertojan mielen jatkeena. Tyttö on itsekin kuin parveke – uloke Marjaanan minuudessa.

Saarisen romaani on paikoin suorastaan akateeminen, mitä tulee sanastoon ja esitettyjen ajatusten kompleksisuuteen. Romaanin Marjaana on psykoanalyysin kohde, mutta samalla jatkuvasti tietoinen terapian toimintamekanismeista ja ongelmakohdista. Romaani kuvaa taiten esimerkiksi transferenssia, kun Marjaana kaikesta itsensätiedostavuudestaan huolimatta projisoi tunteitaan analyytikkoon ja haluaa epätoivon vimmalla tämän kanssa kahville myös terapian päätyttyä.

Vuoropuhelu analyytikon kanssa kerronnallisena tilanteena on varsin kiinnostava. Terapiapuheen täyttämä kerronta on paradoksisesti samanaikaisesti luontevaa, mutta toisaalta tarkoituksenmukaisen epäluontevaa, kun liukumat ajatuspuheesta dialogiin ovat yllättäviä ja satunnaisia.

Kerrottu huone on kauttaaltaan erilaisten intertekstien kirjoma. Yksi romaanin nimen merkityksistä liittyy Virginia Woolfin Omaan huoneeseen. Kautta romaanin yhdeksi merkittäväksi tulkinnalliseksi avaimeksi tarjotaan Julio Cortázarin romaania Ruutuhyppelyä. Muutenkin viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen löytyy romaanista vilisemällä.

Saarisen romaani on loputtoman itsensätiedostava ja kiertyy toistuvasti pohtimaan omaa luonnettaan fiktiona. Kirjallisuudentutkimuksessa tällaista teoksen fiktioluonteen tietoista paljastamista kutsutaan metafiktiivisyydeksi.

Erityisesti romaanissa tarkasteltavaksi nousee elämän ja kertomuksen välinen suhde, joka on myös tämän hetkistä kirjallisuudentutkimusta kiinnostava seikka. Monet tutkijat puhuvat kertomuksesta inhimillisen ajattelun perustavanlaatuisena muotona, jonka kautta me kaikki maailmaa hahmotamme.

Erityisesti elämä on tapana hahmottaa kertomuksena – kausaalisiin tapahtumiin perustuvana juonellisena kertomuksena, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Todellisuudessa meidän jokaisen elämä on kuitenkin myös kaaos, sekava massa täynnä triviaaleja tai toisiinsa kytkeytymättömiä tapahtumia.

Ajatuksen käsittely romaanissa osoittaa kirjailijan hallitsevan taitavasti kirjallisuuden ja taiteen ajankohtaista teoriaa. Romaanin keskeinen teema on elämän sattumanvaraisuuden, hallitsemattomuuden ja kaaoksellisuuden tarkastelu suhteessa ajatukseen ”omasta tarinasta”. Kertoja vertaa omaa tarinaansa lukemiinsa tarinoihin ja pohtii tapahtumien jäsentymistä sekä alun ja lopun hahmottamisen mahdottomuutta:

”Tähänastinen loppu oli tässä. Tähänastista enempää en aikonut lopuilta eli loppuratkaisuilta vaatia, paitsi kirjoitetuilta ja painetuilta tarinoilta, joita luin. Ne, tehdyt tarinat, oli veistettävä vaikka väkisin johonkin pirtaan, saatettava henkilöhahmot jostakin pois tai jonkin eteen, solmittava jotkut tarinankulussa sekoitetut langat. Kunnioitettava pitkäjänteistä lukijaa loppuun saakka. Palkittava sellainen harvinaisuus. Mutta elämässä oli toisin kuin tarinoissa: sotku voi myös vallita, yksilö ei ollut yhteisöllensä mitään velkaa, tämä sai riittää ja jatkua; ja minä vain maalasin.” (s. 476)

Elämän ja kertomuksen välisen suhteen tarkastelussa psykoanalyyttinen terapia romaanin päähenkilön sisäistä kaaosta jäsentävänä muotona on nerokas. Romaani paljastaa, että terapia on paitsi apu yksilölle, myös kulttuurinen ja yhteiskunnallinen rakenne, joka pakottaa elämälle luontaisen kaaoksen kertomuksen siistiin pakettiin. Tai ainakin yrittää pakottaa.

Romaanin minäkertojan hengästyttävä sisäinen todellisuus sekoittuu kuitenkin auttamatta tämän elämän arkisiin puitteisiin, eikä romaanin loppu ole lukijan ponnisteluja palkitseva suuri synteesi. Niin on hyvä. ”Jotakin jää aina väliin. Jotakin jää aina. Aina on väli.” (s.497).

Maria Laakso

Kirjoittaja on tamperelainen filosofian tohtori ja kirjallisuuden tutkija, sekä yksi E80-esikoiskirjailijaseminaarin vetäjistä.