KIRJAILIJABLOGI: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)

Mies joka laski miljardiin on rönsyilemätön kooste lyhyttä proosaa nuoresta miehestä. Myös nuoruutensa jo taakse jättänyt mies pääsee Olavi Koistisenesikoisteoksessa ääneen, mutta silloinkin päähenkilö etsii kasvuikäisen tapaan omaa osaansa. Kirpeintä Koistista onkin elämässä menestynyt ja kaikkea riittävästi saanut lääkäri Leppilampi, joka etsii paikkaansa kyyttöneiti Serafiinana siiliperheen seuratessa tämän ihmis-eläimen edesottamuksia novellissa Siilit tuijottavat. Lisäjännitettä novellin päähenkilön roolileikkiin tuo kaikkinäkevän silmän katse, kun tosi-tv-ohjelman kuvauskopteri pörrää kivenheiton päässä.

Toisten katseen alla on myös Boulder Dash –novellissa koulun liikuntatuntia uimahallissa polskiva Pauli, jonka ajatukset on Koistinen on kirjoittanut täyteen muiden tähän kohdistaman pilkan pelkoa. Novellille nimen antaneen tietokonepelin tematiikan mukaan nuoret etsivät omaa paikkaansa ja tietä eteenpäin. Pauli paitsi pelkää itseensä kohdistuvaa kiusaamista myös kohdistaa pilkallisia ajatuksia Marikkaan, jonka hän sijoittaa sosiaalisessa hierarkiassa itseään alemmas.

Myös novellissa Loitustehtaan tilanne teema rakentuu pelin kehyksiin. Eero elää ajatuksissaan puoliksi pelimaailmaa ja joutuu itsekin kavereidensa peliin nuorison rantaryyppyreissulla. Vaikka Eero kulkeekin matkansa pyörätuolilla, ei hän tosielämän pelissä selvästi aio jäädä toiseksi. Riku jääkin rullatuoliottelun jälkeen yskimään hiekkaa voittaja-Eeron täristessä adrenaliinista.

Australian näköinen pöly -novellissa Koistinen tuntuu tavoittelevan Pussikalja-romaanin henkeä, mutta mitään varsinaisesti uutta näkökulmaa Jukan, Joakimin, Mintun ja Mannerströmin krapulainen toilailu ei tunnu nuoren joutilaiston käsittelyyn tuovan.

Avausnovelli Minä en tiedä mitä terveiset ovat esittää Eerik Kokkosen elämässä ulkoisesti menestyvänä, mutta jonkinlaisen asperger-oireryhmään kuuluvan persoonan rasittamana kävelevänä sosiaalisena katastrofina. Kokoelman päättävä teoksen niminovelli jatkaa sujuvasti saman aihepiirin käsittelyä. Siinä pääsevät Koistisen kertojaäänen humoristiset sävyt parhaiten esille. Päähenkilön edesottamuksia seurataan lempeästi, ilman ivaa. Olavi Koistinen kuvaa nuoria ja hetkittäin myös vanhempia miehiä, jotka koettavat nähdä itsensä osana elämän isoa palapeliä.

Vanhan miehen äänen teoksessa saa novellin Jos asianne koskee säästämistä Karl, joka yrittää elämän ehtoopuolella pitää kiinni itsenäisyydestään ympärillä muuttuvan maailman ahdistaessa ja kolhiessa. Tässäkään ei elämältä tavoitella mahdottomia. Vain lempeää ymmärrystä ja yksilön hyväksyntää kaikkine puutteineen ja rajoituksineen. Novellissa ymmärtävä hahmo löytyy, vaikkei tilanne 2010-luvun Suomessa todellisuudessa aina liene niin ruusuinen.

Koistisen esikoisteos asettuu kokonaisuutena Miika Nousiaisen, Juha Itkosen ja Petri Tammisen kirjoittamaan jatkumoon, jossa miehen paikka ei enää kiinnity peltoon, metsään ja maaseutuun, vaan oma paikka on etsittävä yhä uudelleen katu- tieto- ja sosiaalisten verkkojen kudelmista.

Simo Laitakari

Kirjoittaja on palveluasiantuntija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen

KIRJAILIJABLOGI: Lempeä sodan keskellä

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus 2016)

Minna Rytisalon esikoisromaanin ytimessä on Lempi – sanan kaksoismerkityksessä. Ensinnäkin lempi tai rakkaus kaikkine lieveilmiöineen on romaanin temaattisessa ytimessä. Toiseksikin Lempi on romaanin keskeisin henkilöhahmo: maatalon emännäksi päätyvä viehättävä ja koulutettu kauppiaantytär, joka sodan aikana katoaa.

Lempi tekisi mieli nimetä romaanin päähenkilöksi, mutta tällainen nimitys ei tekisi romaanin henkilöasetelmalle oikeutta. Vaikka Lempi on kaikkialla romaanissa läsnä, ei hänen kokemukseensa romaanin kuluessa kertaakaan päästä. Lempi jää läpäisemättömäksi ja arvoitukselliseksi. Hän on romaanin henkilösuhteiden muodostaman universumin hehkuva keskus, mutta jää lopulta loistamaan valoaan vain heijastuksena muista henkilöhahmoista.

Romaanissa kuullaan kolmea kertojaa, jotka myös kertovat kukin omasta aikatasostaan käsin ja eri aikojen Lempeihin keskittyen. Romaanin aloittaa Viljami, juuri sodasta palaava nuorukainen, joka muistelee ja kaipaa rakastettuaan ja vaimoaan. Tuore avioliitto ja sen auvo ja viriili lemmenelo on keskeytynyt Lapin sodan pakottaessa Viljamin pois kotoaan.

Viljamin poissa ollessa jotakin on tapahtunut ja syrjäisen tilan eloon puhaltanut rakastettu on selittämättömästi kadonnut. Jäljellä on poika, jonka syntymää tuore isä ei ennättänyt koskaan todistaa, ja kasvatiksi otettu orpopoika. Kotona odottaa isän ja perheenpään rooli, mutta Viljamin ajatukset kiertävät loppumatonta kehää Lempin ympärillä. Jokainen ele, hymy, sana on palanut Viljamin mieleen, eikä kotiinpaluu tunnu siltä miltä sen pitäisi. Ilman Lempiä Pursuojan tila on enää tyhjä kuori.

Viljamin velton ja jahnaavan muistokerronnan jälkeen kertojan äänen kaappaa vitaali ja vihainen aputyttö Elli, joka niin ikään odottaa Pursuojalla Viljamia palaavaksi sodasta. Ellin kertovan jakson myötä romaanin tarina paljastuu kolmiodraamaksi. Kauppiaantyttären avuksi palkattu Elli on alusta saakka kokenut syvää katkeruutta eriarvoisuudestaan Lempin rinnalla ja havitellut itselleen Viljamia tai oikeammin Viljamin kautta saavutettavaa emännän positiota.

Rytisalon romaani on ajankohdaltaan ja tapahtumiltaan osin sotaromaani, mutta temaattisesti sota ei ole merkityksellinen. Tai on, mutta eri tavoin kuin sotaan sijoittuvissa romaaneissa tai edes kotirintamaromaaneissa yleensä. Lempissä sota on nimittäin katalysaattori, jonka kautta kärjistetään esiin kysymys luokasta.

Ellin katkeruus syntyy vertailusta hänen ja Lempin välillä. Pursuojalle saapuu samaan aikaan kaksi saman ikäistä naista, joista toiselle annetaan kaikki, toiselle ei mitään. Lempi ja Elli ovat henkilöhahmoina pari ja toistensa peilit. Heitä erottaa lopulta vain yhteiskunnallinen asema, ja tämän vääryyden Elli voimakkaasti tiedostaa:

Kun tulin sinne ensi kertaa, olin niin kuin kaupanpäällinen, toppasokerin pala, ylimääräinen pölähdys jauhokilon päällä, ja sinä taas se oikea morsian, vaikka meitä sinne kaksi naista muuttikin ja lopulta jäi odottamaan Viljamia. (s.103)

Ellin asema perheessä tiivistyy kautta romaanin vertauksina esineisiin, kuten edellä olevassa lainauksessa. Elli on käyttöesine, hyödyke, osallinen ja silti ulkopuolinen Viljamin ja Lempin rakkaudessa. Vihansa voimalla hän kuitenkin ponnistaa käyttöesineen roolistaan tuntevaksi ja toimivaksi naiseksi, ja juuri tämän sota mahdollistaa. Sota on poikkeustila, joka sekoittaa pakan ja kiinteät yhteiskunnalliset luokkasuhteet. Sodan synnyttämä kaaos on Ellin mahdollisuus luokkanousuun ja myös kaivattuun kostoon.

Romaanin kolmas kertoja on niin ikään Lempin peili, kuten jo tämän nimi Sisko osoittaa. Sisko on Lempin kaksoissisko, joka on päätynyt saksalaissotilaan heilaksi ja lähtenyt rakkauden perässä Saksaan. Sisko kertoo tapahtumista ajallisesti kaukaa, jo vanhana naisena. Siskon hahmon pitkä perspektiivi kietoo yhteen romaanin luonnosteleman kuvan Lempistä ja antaa laveutta myös lemmen teemaan. Siskon romanssi ei päättynyt hyvin, mutta koettelemuksista kasvaa vahva ja älykäs nainen, jonka muistojen kautta myös nuorena kadonnut sisar jää lopulta elämään.

Maria S. Laakso

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, yliopistonlehtori ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen

KIRJAILIJABLOGI: Katkerien hetkien ohi Volvolla ajaen

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena 2016)

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää liittyy niiden viime vuosina ilmestyneiden teosten joukkoon (esim. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Minna Rytisalon Lempi), joissa käsitellään päähenkilöiden elämää kahdesta ajallisesta tarkkailupisteestä, sodanaikaisesta tai sodanjälkeisestä 1950-luvusta sekä vuosikymmeniä myöhemmästä henkilöiden ikäännyttyä. Romaanit piirtävät kuvaa elämänmuutoksista lähihistoriassa. Teokset ovat saavuttaneet ison lukijakunnan, josta vanhimmat henkilöt ovat itse eläneet näitä vuosikymmeniä ja nuoremmat tietävät niistä jotain vanhempiensa kautta.

Lifländerin romaani on rakennettu – niin kuin monet muutkin viimeksi kuluneen vuosikymmenen teokset – näkökulmatekniikan varaan. Lukujen otsikot ilmaisevat tapahtuma-ajan tai sen, kenen näkökulmasta kerrotaan. Tällainen rakenne helpottaa lukijaa varsinkin silloin, kun takaumia on paljon ja niillä on tärkeä tehtävä. Teoksen alkuluku sijoittuu vuoteen 2003, jolloin kaksi naista tapaa sattumalta kaupungin kahvilassa. Myöhemmin kahvilan naiset tunnistavat toisensa nuoruuden ajoilta tutuiksi Helmiksi ja Kertuksi. Seuraavassa luvussa palataan vuoteen 1958, joka on kerronnan toinen ajallinen keskipiste. Tutustutaan päähenkilö Helmiin. Hänen elämänsä taitekohta on päivä, jolloin hän näkee miehensä Laurin suutelevan sihteeriään Kerttua rautatieasemalla. Kertun tarina aloitetaan pari vuotta myöhemmästä elämäntilanteesta Ruotsissa, jossa Kerttu asuu miehensä Veikon sekä pienten kaksostensa kanssa ja saa tiedon munasarjasyövästä.

Tarinaa kerrotaan naisten näkökulmasta. Helmi nousee Kerttua keskeisemmäksi myös sen vuoksi, että Laurin osuus kahden naisen rakastettuna välittyy pääosin Helmin kautta. Mielenkiintoista on, että tekijä on käyttänyt minäkertojaa Helmin kohdalla ja kolmannen persoonan kertojaa Kertun kohdalla. Helmi nouseekin tämän kerrontastrategian myötä lukijalle läheisemmäksi kuin Kerttu. Vuosikymmenet eri paikkakunnilla asuneet naiset etsiytyvät toistensa seuraan tilanteessa, jossa Helmi on palannut Suomeen jäätyään leskeksi.

Teoksen teemana on välittää kahden naisen kypsyminen vuosikymmenten aikana ymmärtämään omaa elämäänsä. Aviomiehen uskottomuuden anteeksi antaminen ja toisen naisen hyväksyminen ovat Helmin koko aikuisiän mittainen kilvoittelu. Kerttu taas haikailee naimisissa olevan Laurin perään, mutta suostuu etäällä asuvan Veikon kosintaan. Toisin kuin Helmi Kerttu ei tyydy kotirouvana olemiseen, vaikka hänellä on kaksi lasta. Toivuttuaan syöpäleikkauksesta hän hakeutuu työhön ja saa vireän työyhteisön. Tässä mielessä hän on Helmiä onnekkaampi.

Romaanissa käsitellään myös lapsettomuutta Helmin ja Veikon perheessä. Varsinkin 1950-luvulla se oli kotirouvana elävän naisen kohdalla suuri onnettomuus, eikä oman identiteetin löytäminen ollut helppoa. Katkeruutta lisää miehen vaikeuksissa elävän sukulaisperheen lapsiluvun vaivaton lisääntyminen. Lapset nousevatkin tuon tuosta huomion kohteeksi. Sukulaistyttö Noora auttaa vanhenevaa pariskuntaa, mutta se jätetään avoimeksi, miten sukulaistyttö tuli lähelle Veikon ja Helmin perhettä. Alusta asti kuljetetaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaisän ja hänen tyttärensä tarinaa, joka jotenkin sivuaa Helmin elämää mutta jää jonkin verran irralliseksi. Teeman kuljettamisen kannalta sen sijaan on tärkeä Kertun etääntyminen omista lapsistaan ja lapsenlapsistaan näiden muutettua Amerikkaan. Syy Helmin ja Kertun lähenemiselle on molempien vanhojen naisten yksinäisyys.

Tyylikseen Lifländer on valinnut yksityiskohtiin kiinnittyvän tarkkuuden. Se on parhaimmillaan kohdissa, joissa kirjoittajan omintakeiset kuvailmaukset hallitsevat: ”Kuolema on samalla tavalla yliarvostettua kuin pitkät monologit ja kunnia ja retkellä syötävä ruoka. Taivas on perävaloista punainen kun viimeinenkin Volvo katoaa tämän maailman horisonttiin hyvästiä sanomatta.” Joissain kohdin olisi kuitenkin voinut luottaa enemmän lukijaan, tiivistää tekstiä ja jättää ilmiselvien asioiden kertomisen vähemmälle: ”Hänen siivouspäivänsä oli keskiviikko tai torstai riippuen siitä, milloin Kiia oli hänen luonaan. Tomi ei koskaan siivonnut kun Kiia oli hänellä. Viikonloppuimurointi oli helpompaa kun oli yksin.”

Vuosikymmenet kohtaavat teoksessa usealla tasolla. Naisen aseman muutosta kuvataan Helmin Volvolla ajamisen myötä. 1950-luvulla vain harvalla naisella kuten Helmillä oli ajokortti. Volvo-merkkinen auto liittyy Helmin vaikeisiin elämänvaiheisiin, ja autolla ajo on myös hänen itsenäisyytensä etsimisen ja aviomiehen uhmaamisen keino. Lopussa autokauppias on valmis myymään uuden auton mummoikäiselle naiselle. Helmi joutuu kuitenkin pyytämään Volvon kyytiä naapurin yksinhuoltajaisältä. Teos päättyy positiiviseen tulevaisuuden näkymään: ”Volvo kiihdyttää peltoaukean halki niin kuin lentäisi.”

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.

KIRJAILIJABLOGI: Jokainen meistä on taiteilija

Heikki Kännö: Mehiläistie. Sammakko 2017.

En säästä mielipidettäni arvion loppuun, vaan sanon heti suoraan: Mehiläistieon loistava romaani. Tekisi mieli sanoa: se on kammottavan hyvä. Romaania haluaa lukea hitaasti, ettei se lopu, sen kanssa haluaa jäädä keskustelemaan.

Mehiläistie on yksi ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia kirjoja – ja vieläpä esikoinen! Oikeudenmukaisessa maailmassa se saisi valtavasti huomiota.

Tänä vuonna on ilmestynyt monia taideaiheisia romaaneja. Joel HaahtelanMistä maailmat alkavatMila Teräksen Schjerfbeck-kirja JäljetVenla Hiidensalon Edelfelt-teos Sinun tähtesiHeikki Kännön Mehiläistien keskiössä on saksalainen käsitetaiteilija Joseph Beuys (1921-1986).

Beuys toimi Luftwaffen pilottina toisessa maailmansodassa. Vuonna 1943 hänen koneensa sai osuman ja putosi Krimin lumiseen vuoristoon. Beuysin löytäneet paimentolaiset käärivät vakavasti loukkaantuneen miehen eläinten rasvaan ja käärivät huopiin. Tai niin hän on ainakin kertonut.

Kokemus, fiktiivinen tai ei, oli käännekohta, sillä myöhemmin nämä samat materiaalit toistuivat Beuysin tuotannossa. Mies uskoi, että jokainen meistä on taiteilija, jokainen tavallinen aamu voi muuttua performanssiksi. Beuys oli taiteilija vuorokauden ympäri. Romaania lukiessa pohtii, oliko mies hullu vai nero.

Mehiläistien juoni on niin arvoituksellinen, jopa merkillinen, että jätän palapelin lukijan käsiin. Tämä kirja ei olisi tarvinnut edes takakansitekstiä; olisi ollut kiinnostavaa lukea kirjaa ilman mitään ennakko-odotuksia.

Helppo ratkaisu olisi ollut kirjoittaa Beuysista minäkertoja, mutta niin Kännö ei ole tehnyt. Taiteilijaa lähestytään yllättävistä näkökulmista, eri vuosikymmeninä, Berliinissä, Düsseldorfissa, New Yorkissa. On okkultismista kiinnostunut natsipomo, on kaksi Itä-Saksasta paennutta, perinteistä taidemaailmaa halveksivaa fluxus-taiteilijaa, on sarjamurhaava psykopaatti, on Beuys.

Taiteilija ja graafinen suunnittelija Heikki Kännö houkuttelee lukijaa pohtimaan olennaisia kysymyksiä, kuten mitä taide on, mikä on sen tehtävä. Voiko taide olla alkuvoima, jonka älyllinen elämä poimii käyttöönsä? Voiko olla niin, ettei ihminen ohjaa taidetta vaan taide ohjaa häntä? Ja nämä ovat vasta yksinkertaistuksia –

Lukekaa ja yllättykää!

Terhi Rannela

Kirjoittaja on kirjailija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen

KIRJAILIJABLOGI: Ravistelevaa runoutta yhteiskunnan laitamilta

Aura Nurmi: Villieläimiä (Kolera Kollektiivi, 2016)

Debytanttirunoilija Aura Nurmi (s. 1988) avaa Villieläimiä-runokokoelmansa lyhyellä mottorunolla Sirkka Turkalta (s. 1939): ”Armoa ei ollut missään. / Hellyys sulkeutui kuin kukka. / Armo. / Sitä ei elämällä ollut yhtään antaa.” Lohduttomalta tuntuva mottoruno vihjaa lukijalle Nurmen runokokoelman sävystä. Turkan runo kieltää armon olemassaolon; kuvataan kovaa maailmaa, jossa hellyyttäkään ei ole.
Tulkitsee armon sitten kristillisestä näkökulmasta tai ei, Villieläimiä-kokoelman mottorunosta avautuva lohduttomuus on lukuohje koko kokoelmaan. Nurmen runoissa eletään suomalaisessa kaupunkiyhteisössä, jossa valo on pääosin kääntynyt pimeydeksi, vaikka kaatopaikallekin saattaa vielä suuntautua pieniä valonsäteitä. Runoissa eletään pahoinvoinnin keskellä. Siten lukija joutuu toistuvasti kysymään, minkä varassa ihminen kestää päivästä toiseen, jos armo ja sitä kautta avautuva sovitus puuttuvat. Miten rakentaa tulevaisuutensa lapsi, jonka elämä on huostaanottoja ja laiminlyöntejä täynnä?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on 2010-luvulla puhuttu kriittisesti mahdollisuuksien tasa-arvosta. On keskusteltu siitä, onko kaikilla yhteiskunnassa lopulta yhdenvertaiset mahdollisuudet. Yhteiskuntatieteilijät ovat nostaneet viimeaikaisissa tutkimuksissaan esille suomalaisten syrjäytymisen syitä ja seurauksia sekä korostaneet yksinäisyyden ja syrjäytymisen olevan paitsi yksilön myös koko yhteiskunnan ongelma. Nurmen runokokoelmakin antaa fiktiiviset kasvot sille, minkälaista on olla syrjäytetty tai syrjäytynyt, syrjäytettyjen ja syrjäytyneiden hoitaja tai opettaja 2010-lukulaisessa kaupungissa.

Nurmen runojen näkökulma on moniääninen. Armottomuuden alla on kuitenkin lämmön pilkettä, humoristisillakin havainnoilla taitettua kauhua tai ahdistusta. Sillä ei tätä maailmaa muuten jaksaisi. Nurmen runous on puheenomaista ja kerronnallista. Vaikka runot ovat pääsääntöisesti säemuotoisia, niissä on runsaasti proosamaisia piirteitä. Jotkut teksteistä – kuten nimiruno ”Villieläimiä” – ovat itse asiassa tekstilajiltaan pikemminkin dialogivaltaista novellia kuin perinteistä proosarunoutta.
Valtaosassa runoja kerrotaan nuorista, joille elämä ei ole antanut käteen hyviä pelimerkkejä. On pikkuhuopalahtelainen iso-Janika, jonka nuoruudesta kaikkitietävän kertojan kaltainen runon subjekti tarinoi: kun eräänä päivänä koko Pikku Huopalahden yli kävi hirveä viima, silloin ”joku oli löytänyt iso-Janikan lehtiroskiksesta”. Runon minä kuvittelee Janikan menneen lukioon ja saaneen hienon elämän salkunhoitajana New Yorkissa, mutta kuvitelma osoittautuu vain valheuneksi vailla pohjaa. Janikan lisäksi runokokoelman eri runoissa toistuvat samat henkilöhahmot, kuten romanisisarukset Maria ja Sanna tai tietokoneista kiinnostunut Santtu. Samojen hahmojen esiintyminen rakentaa kokoelmaan jatkuvuutta ja kerronnallisuutta.

Yhteiskunnalliset dokumentitkin Nurmi ottaa muokkaamisen kohteeksi. Lastensuojeluilmoitus LsL 25 § on nostettu yhden runon pohjatekstiksi, jota lähdetään muokkaamaan. Myöhemmin kokoelmassa Nurmi nostaa esille koko Suomea hätkähdyttäneen Vilja Eerika Tarkin kuolemantapauksen ja viittaa syyttäjän lausuntoon kuolemasta. Joku lukija voisi sanoa, että tällaisen tositapauksen esille nostaminen on sopimatonta. Nurmi herättelee kuitenkin lukijaa pohdiskelemaan, ovatko tällaiset tarinat mahdollisia tässä yhteiskunnassa.

Runokokoelman pyrkimys on nähtävissä kahtalaisena: toisaalta Nurmi herättelee marginaaleista kuuntelemaan pienen ihmisen kertomusta syrjäytymisestä ja johdattelee näin lukijan huomaamaan yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Toisaalta kuitenkin juuri Vilja Eerikan tapauksen esille nostamisella Nurmi pakottaa lukijan kysymään, ovatko kaikkien ihmisten tarinat mahdollisia tässä yhteiskunnassa. Uskotaanko käsittämättömän pahoinpitelyn uhriksi joutunutta lasta yhteiskunnassa, jossa toisten suurin murhe on geelikynnen murtuminen punttisalin vapaan painon alle?

Nurmen tarinallinen runokokoelma on yhteiskunnallinen puheenvuoro. Se jatkaa suomalaisen lyriikan modernismin sitä perinnettä, joka vahvistui 1950-luvulta lähtien Pentti Saarikosken kokoelmien myötä. Nurmen runoissa kerronnallisuus tosin korostuu vuosikymmenten takaista modernismiamme vahvemmin. Nurmi onkin vaikuttanut aktiivisesti lavarunoustapahtumia järjestävässä Helsinki Poetry Connectionissa, aiemmin puheenjohtajanakin. Monet Villieläinten runoista toimivat varmasti klubien lavoilla esitettyinä.

Aura Nurmi on yksi Pentinkulman päivien E80-esikoiskirjailijaseminaariin kutsutuista kirjailijoista. Hänen ja muiden seminaarilaisten teksteihin pääsee tutustumaan Pentinkulman päivien tapahtumissa heinä- ja elokuun taitteessa.

Outi Oja
Kirjoittaja on Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen sekä suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Tukholman yliopistossa.

KIRJAILIJABLOGI: Ihmiset ja aika

Pauli Tapio: Varpuset ja aika
Runoteos, 96 sivua
Poesia, 2017

Poesialta olemme tottuneet saamaan laadukkaita kirjoja, ja tälläkään kertaa asia ei ole toisin. Pauli Tapion esikoisrunokokoelmassa Varpuset ja aikakuljetaan läpi vuosisatojen ja vuosikymmenten, ja sen aiheet kuten ihmiset, linnut, arki ja aika rakentuvat yhteen hyvin hallittuun kokonaisuuteen. Kirjassaan Tapio pyrkii tallentamaan aikakauden: ”Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa.”

Teoksen avausrunossa todetaan että Ukrainassa, Syyriassa, Irakissa ja Somaliassa käytiin sotaa. Tapio astuu siis niiden nykyrunoilijoiden joukkoon jotka reagoivat maailman ajankohtaiseen poliittiseen tilanteeseen. Vuonna 2015 alkavan pakolaiskriisin tallentaminen huipentuu toisen osion alaosiossa nimeltään ”Inferno: runoja, teloituksia, uutisotsikoita ja päiväkirjamerkintöjä”. Nykyajan rinnalle nousee keskiaika; alaosiossa esitetyt raa’at kidutusmuodot pysäyttävät lukijan. Onko vaikeampi lukea yksittäisen ihmisen kuolemasta kuin ihmisjoukkojen kuolemasta vain siksi että edellä mainitusta tarjotaan enemmän tietoa?

Teos on vuorotellen lyyrinen ja analyyttinen. Tapio kutoo päiväkirjamaisia ajatuksia ja hallitsee sarjallisia runokokonaisuuksia. Toisto on runoilijan ase; kertaamalla asiat vain vahvistuvat. Teoksessa arkiset aiheet hyppäävät lukijan eteen yllättäen: ”Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa./ Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta.”

Aika ja historia tuntuvat teoksessa todellakin merkityksellisiltä. Kirja vie lukijansa keskiaikaisen Agincourtin taistelun sotakuvista läpi Karjalan kannaksen alueen aina nykyajan uutisotsikkomaisiin poliittisiin pohdintoihin asti. Ihmiskunnan historia, mennyt sekä nykyaika yhdistyvät. Tärkeintä on ihmiskeskeisyys.

Mutta mikä lienee varpusten rooli tässä maailmankaikkeudessa? Linnut ovat ihmisten palveluksessa, ne ovat tekijöitä jotka toimivat meidän keskuudessamme, niihin samaistutaan. Ajoittain tuntuu siltä kuin linnut olisivat ihmisiä. Tsirp!

Tapion esikoisteos on antoisa lukukokemus jossa on paljon löydettävää. Kirja kertoo itsestään: ”Tällaista on aika jota elin.”

Réka Lelkes

Kirjoittaja opiskelee kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja tutustuu Pentinkulman päivillä kirjallisuustapahtuman tuottamiseen.

KIRJAILIJABLOGI: Mielen meri ja maailman luomisen problematiikka

Niina Oisalo: Valaan silmä, pilvien hai (Kustantamo Kolera, 2017; Piirrokset Susinukke Kosola)

Niina Oisalon (s. 1977) esikoisrunokokoelmasta Valaan silmä, pilvien haimieleen tulee aforistinen lohkaisu ”Kun luot, luo maailma”. Tamperelaisen Lauri Viidan Moreenista (1950) poimittu kirjoittamisen filosofiaa kuvaava lausahdus voisi myös olla tamperelaislähtöisen esikoisrunoilija Oisalon kynästä, sillä kokonaista ja omaehtoista runomaailmaa Oisalokin kokoelmassaan luo.  Maailmaa muovataan alkutekijöistään lähtien toiseen olomuotoon. Runomaailmaa ja yksittäisiä runoja pitää kasassa runon minä, joka tuntuu pysyvän samankaltaisena uskaliaana etsijänä ja ihmettelijänä kokoelman alusta viimeiseen runoon saakka.

Kokoelman nimi Valaan silmä, pilvien hai antaa lukuohjeen Oisalon runomaailmaan.  Valas ja hai veden eläiminä liittyvät valtameriin ja maanalaiseen maailmaan. Silmä symbolina viittaa näkemisen merkitykseen, kun taas pilvet ovat tuonpuoleista, ihmisen ja eläinkunnan maailman yläpuolista ainesta. Perinteistä modernistisen runouden vastaavuuksien runousoppia, tekee mieli tokaista. Kyse on ihmettelystä elämän synnyn edessä.

Oisalon rakentama runomaailma heijastaa maailman eri tasojen yhteyksiä toisiinsa. Kuvataan myös erilaisia materiaaleja, joista maailmaa luodaan – on virtaavia elementtejä, kuten vettä ja merta, mutta on myös tuhatvuotista, pysyvää, kuten moreenikalliota ja kiveä. Näiden havaintojen pohjalta lukija helposti voi muodostaa analogioita maailman luomisen ja taiteellisen luomisen välille; niin kuin maailma on rakentunut muinoin, samalla tavalla taidetta luovan ihmisen ajattelussa korostuu luominen – todellisuutta rakennetaan. Taiteilijalle mielen meri tarjoaa elämän pidot. Niin maailmassa kuin myös maailmaa luovan taiteilijan ajattelussa kaikki on prosessissa – me arvelemme, mistä olemme tulossa ja minne olemme menossa, mutta emme tiedä suuntaa; me etsimme sitä.

Oisalon runomaailma lähtee rakentumaan evoluutioteorian isän Charles Darwinin (1809–1882) nimiin pannusta motosta lähtien: ”Ensiksikin tiedetään aivan liian vähän yhdestäkään eliöstä, jotta voitaisiin sanoa, millaiset vähäiset muutokset ovat tärkeitä ja millaiset eivät.” Darwin seikkailee runojen maailmassa myöhemminkin ja on esillä niin nimenä kuin ajatusten piilotettuna generoijanakin. Darwiniin viittaava mystinen motto on runokokoelmaa kannattavan ihmettelyn idean alkulähde. Kun emme tiedä täsmällisesti maailman synnyn vaiheita yksityiskohtaisesti, meidän on hyvä pysähtyä ihmettelemään, missä elämme. Tätä ihmettelyä harjoittaa Oisalon runojen minäkin.

Oisalon modernistisia runoja ei kannata lukea yksittäisinä runoina, koska kokoelma rakentuu vahvasti maailman luomisen keskeisidean ja -kuvaston varaan. Runomaailmaa pitää kiinni yhtenäinen runon puhuja, joka on maailmojen kokoaja ja joka elää biologisten realiteettien keskellä: ”polut voivat johtaa harhaan, lämpö vaihtua / jääkaudeksi, jos äkkiä, aurinkoa ei olisi”. Biologiset realiteetit vaikuttavat siihen, miten maailma lähtee rakentumaan: ”monen tuhannen ja tuhannen kuunkierron jälkeen, nousee bakteeri, / se puskee ja ähisee, ja / sitten ollaan taas tässä”.

Vaikka kokoelma ei ole eksplisiittisen yhteiskunnallinen, sitä voi halutessaan lukea sellaisena: se vie pohtimaan maailman synnyn taustoja, maailman tämänhetkisyyttä ja ihmisen roolia kaiken keskellä. Kun lukija lukee säkeitä, joissa kyseenalaistetaan ihmisen roolia ja merkitystä evoluutiossa, esille nousee yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä: mitä ihminen tekee tälle maailmalle? Mihin Oisalon runoissa kuvattu prosessuaalisuus päättyy, jos päättyy?

Kirjan nimi korostaa näkemisen ensisijaisuutta, mutta runot ammentavat kaikista eri aisteista tasapuolisesti. Kustantaja Susinukke Kosolan piirtämät roiskeiset kuvat korostavat runoissa ilmenevää maailman rakentamisen prosessia visuaalisesti. ”Jos hajaantuu riittävästi tavoittaa toisen”, kuten yhdellä sivulla kokoelmassa todetaan. Visuaalinen asettelu ja kuvat tukevat kokoelmassa keskeistä etsinnän ideaa.

Olin kesäkuussa kuuntelemassa Jyväskylässä Keski-Suomen kirjailijoiden Sähköklubissa Oisalon runoja, jotka sopivat yllättävän hyvin lavalla kuunneltaviksi, koska niissä on yhtenäisen tematiikan ansiosta kerronnallista jatkuvuutta. Kuuntelemista auttaa sekin,  että runon puhujan ääni on helposti tunnistettavissa.

Oisaloa ja hänen runojaan pääsee kuuntelemaan myös Pentinkulman päivien tapahtumissa elokuun alussa Urjalassa. Hän on yksi kahdestatoista kirjailijasta, jotka on kutsuttu esikoiskirjailijoille suunnattuun E80-seminaariin Pentinkulmalle.

Outi Oja

Kirjoittaja on Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen ja suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Tukholman yliopistossa.

KIRJAILIJABLOGI: Ihmissuhteiden kuvioita

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016)

Heidi Mäkinen on tamperelainen esikoiskirjailija. Blogissaan hän kertoo olevansa ”nainen, blondi, keski-ikäinen, savolainen Tampereella, lääkäri, pessimisti, selkärangaton, väsynyt, esikoiskirjailija, kulttuurin suurkuluttaja, taiteiden ihailija, äiti, ruokaihminen (hyvä syömään ainakin), neuleihminen (erityisosaamisalueena villasukat)”.

Mäkisen esikoisromaanilla on sama nimi kuin blogilla: Ei saa mennä ulos saunaiholla. Teos sijoittuukin kirjailijan kotikaupunkiin Tampereelle. Päähenkilöitä ovat 60-vuotias eläkkeelle jäänyt Eeva sekä sairaalassa työskentelevä 35-vuotias Sini.

Molemmat naiset ovat alussa vailla elämänkumppania, Eeva on jäänyt leskeksi ja tuntee itsensä vapaaksi miehensä hallinnasta. Sini sen sijaan on aina asunut yksin, mutta haaveilee kauniista häistä ja parisuhteesta. Tarinaa kuljetetaan hauskan polveilevasti. Naisten elämään astuu miehiä deittipalvelun palstoilta, ravintolasta, kouluvuosilta ja jopa ystävättären perheestä. Teosta voi luonnehtia aidoksi ihmissuhderomaaniksi, sillä niin monella tavalla päähenkilöiden ja sivuhenkilöiden suhteet sivuavat toisiaan. Ihmissuhdepeli on surkuhupaisaa positiivisessa mielessä, Ihmissuhdekuviot ovatkin ilmeisen harkittu humoristisen kerronnan keino.

Heidi Mäkinen on tarkka nykyelämän havainnoija. Asiat esitetään ironisen kaksiäänisesti. Ironian kohteeksi joutuvat niin deittipalstojen kohtaamiset, naiivit Facebook-päivitykset kuin kaupallinen häähumu. Avioerot, pettämiset, puolison luokse palaamiset ja uudet erot kuuluvat päähenkilöiden ja heidän kumppaneidensa elämään: ”Ilkka oli nyt lopullisesti liittynyt eronneiden miessurkimusten joukkoon. Eron myötä hänen elinikänsä lyhenisi, hän masentuisi, alkoholisoituisi ja lihoisi. Hän ei muistaisi käydä säännöllisesti parturissa.”

Kaiken pettämisen ja eripuran yllä leijuu kuitenkin halu ymmärtää ja auttaa muita. Niinpä miehet eivät olekaan niin pahoja kuin lukija aluksi luulee. Naapureina asuvat Sini ja Eeva tutustuvat ja ystävystyvät. Naisten keskinäistä avunantosopimusta voi verrata Tiina Lifländerin romaanin Kolme syytä eläänaisten ystävystymiseen sillä erolla, että Mäkisen naisilla ei ole aikaisempia kaunoja painolastinaan.

Teoksen läpikäyvänä tyylikeinona on huumori, jonka kautta tartutaan vakaviin asioihin, oman miehen kuolemaan, rakastajan vaimon kuolemaan, lapsen syntymään. Mäkistä voisikin verrata toiseen tamperelaishumoristiin, Tiina Nopolaan. Myös Nopolan huumori on eleetöntä tilannekomiikkaa.

Kerrontastrategiana on tässäkin romaanissa, niin kuin monessa viime vuosien aikana ilmestyneessä, näkökulmatekniikka, jossa kunkin luvun alussa ilmoitetaan, kenen näkökulmasta tapahtumia seurataan. Eeva on nostettu minäkertojan asemaan. Lukija tekee ympäristöhavainnot hänen mukanaan, hänen näkökulmastaan: ”Mieshoitaja liiskasi rinnat vuorotellen kahden muovilevyn väliin. Hoitaja teki työtä persoonattomasti kuin käsittelisi porsaankyljyksiä.” Sen sijaan Sinin kohdalla ulkopuolinen kertoja tuo havainnot ja tuntemukset esiin: ”Kun Sini astui liiketilaan, kuuluivat kaiuttimesta Mendelssohnin häämarssin ensitahdit. Henkareissa roikkui valkoisia ylellisiä pitkiä mekkoja.” Teoksessa on kuitenkin niin paljon myös Sinin sisäistä kerrontaa, että myös Sini tulee lukijalle läheiseksi.

Kolmas ääni teokseen tulee Eevan häijyn rotukissan Kyllikin monologeissa: ”Olen vaarallinen peto. Olen kuolematon.” Kyllikki tekee lukijalle paljastuksia, mutta myös pahansuopaa arviointia Eevan luona käyvistä henkilöistä. Koiranomistajalukija jää miettimään, mikä näiden useasti toistuvien kursiivilla erotettujen monologien anti teokselle on. Puhuuko kissan monologeissa Eevan pahansuopa alter ego vai ovatko kärjistetyt mielipiteet eläimen ”henkilökuvan” rakentamista? Eläimen ja ihmisen läheisestä suhteesta joka tapauksessa on kyse. Nykyaikaa tämäkin: Lehtien julkkishaastatteluissa perhesuhteet ilmoitetaan kissojen ja koirien lukumäärän tarkkuudella.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.

KIRJAILIJABLOGI: Supikoira perhe-elämässä

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme
Romaani, 261 s.
Minerva 2017

Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme on huumorin ja draaman makusekoitus, jossa on teelusikallinen absurdiutta ja hyppysellinen seksuaalisuutta. Romaanin päähenkilö on avioliitossaan hellyyttä ja läheisyyttä kaipaava keski-ikäinen Johannes. Hänen vaimonsa, Orvokki, on enemmän kiinnostunut uudesta tatuoinnistaan kuin heidän avioliitostaan, ja juuri aikuiseksi kasvaneet lapsetkin, Aura ja Arvi, tuntuvat Johannekselle etäisiltä.

Mihin häntä enää tarvittiin? Aura pärjäsi omillaan. Arvi ei sietänyt häntä. Pojan herkkyys saattoi hyvinkin olla perittyä. Johanneksessa ei ollut miestä edes täyttämään eläimiä. Kyynel pyrki itsepintaisesti esiin ja kutitti hänen silmäkulmassaan.

Lähtölaukauksena romaanille toimii kummallinen kohtaus, jonka jälkeen Johanneksen pihalle ilmestyy supikoira. Tämän myötä mies löytää itselleen jokapäiväistä tekemistä; hän kiintyy talon uuteen eläinvieraaseen.

Henkilöhahmojen välinen vuorovaikutus vangitsee lukijan: kuinka perheenjäsenet kohtaavat toisensa tai jättävät kohtaamatta. Kirjassa seurataan, muuttuuko Orvokin suhde Johannekseen tai tylsistyneen Arvin kiinnostus maailman menoihin. Samalla aikuisesta miehestä nousee eläimen myötä esiin lapsellinen innokkuus:

Harvoin sai todistaa ihmeitä. Pienenä Johannes oli ollut äitinsä kanssa sirkuksessa. Kun esitys oli päättynyt, klovni riisui paitansa ja ryhtyi hankaamaan meikkejä kasvoiltaan. Hän oli katsellut verhon raosta. Taika oli rauennut, eikä se ollut mikään ihme, merkillistä vain. Lapsuudessaan Johannes ei ollut koskaan lakannut toivomasta ihmettä. Ja tässä se nyt oli.

Kaikki minkä menetimme on tarkka kuvaus perhe-elämästä sekä arjen tavallisuudesta ja vaihtelevuudesta. Paasonen vaihtaa näkökulmahahmojensa välillä taitavasti, ja hänen henkilönsä ovat lukijalle hyvin todentuntuisia ja samaistuttavia. Kirjassa jopa supikoiran pitäminen lemmikkinä tuntuu melkein uskottavalta.

Réka Lelkes

Kirjoittaja asuu Itä-Helsingissä ja opiskelee kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa.

Moikka maailma!

Tervetuloa käyttämään WordPress-ohjelmaa. Tämä on ensimmäinen artikkelisi. Muokkaa sitä tai poista se ja aloita bloggaaminen!