KIRJAILIJABLOGI: Kissoista, runoudesta ja feministisestä teoriasta

Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos, 2019)

Aino Vähäpesolan esikoisteos Onnenkissa on monitasoinen sommitelma esseemäistä pohdintaa, arkielämän kuvausta ja minäkertojan itsereflektiota. Koko teoksen halki kulkee nykyajassa elävän päähenkilön suhde runoilija Edith Södergraniin ja tämän runoihin. Kertoja pyrkii kuvaamaan Södergranin elämää toisaalta elämänkerrallisten faktojen ja toisaalta itseen kohdistuvien rinnastusten kautta. Kuvaukset katkeavat kuitenkin toisinaan kertojan kyseenalaistaessa omaa oikeuttaan tai kykyään kertoa ja edesmenneen ihmisen elämästä:

”On vaikeaa sanoa, millainen lapsi oli Södergran, joka käveli pitkin Pietarin katuja. Jokainen tarinallisesti eheä, kuvaileva määritelmä ihmisen luonteesta ikään kuin sulkee pois muita piirteitä, jotka ovat aivan yhtä mahdollisia.” (Onnenkissa, 83)

Päähenkilö kyseenalaistaa lähes kaiken ja monet arkipäiväisetkin asiat liukuvat lähes huomaamatta teoreettiseksi pohdinnaksi. Kirjassa hän viimeistelee kirjallisuustieteen graduaan ja kirjan konkreettiset tapahtumat keskittyvätkin paljolti gradun, joogan ja parisuhteen päättymisen ympärille. Hyvin arkipäiväiset, verrattain pienet tapahtumat saavat laajemman kehyksen, kun päähenkilö tarkastelee kokemuksiaan feministisen teorian näkökulmasta. Kenties vähän tyypillisemmästä, juonikeskeisestä romaanikerronnasta poiketen päähenkilön gradunvalmistelua ei ainoastaan mainita tekstissä vaan kirjallisuusanalyysi ja teoreettinen pohdiskelu tulvivat tekstiin ja kerrontaan. Edith Södergranin runoista kertoja löytää yhtymäkohtia elämäänsä ja samalla analysoi Södergranin omia naiseuden kokemuksia. Södergranista kertovat elämänkerralliset kappaleet punoutuvat yhteen kertojan oman elämän ja feministisen teorian kanssa.

Lukukokemuksena Onnenkissa on oikeastaan jollakin tapaa rauhoittava. Teoreettinen pohdiskelu tarjoaa työkaluja ajatteluun ainakin minun kohdallani. Osin huomiot esimerkiksi heteroparisuhteesta ovat jossain määrin yleistäviä, mutta monia todellisia oivaltamisen hetkiäkin lukijalle tarjoutuu. Teoreettisuudestaan huolimatta Onnenkissa ei ole millään tavoin raskas luettava. Esseemäisen pohdiskelun, itsereflektion ja arkielämän kokemusten kokonaisuus soljuu helppolukuisesti ja harmonisesti. Södergranin hyvinkin tarkkojen elämänkerrallisten yksityiskohtien lukeminen tuntuu jotenkin erityisen lohdulliselta ja miellyttävältä teoreettisuuden rinnalla. Lisäksi runouteen itsekin erikoistuvalle kirjallisuudenopiskelijalle myös kirjallisuusanalyyttiset huomiot Södergranin runoista ilahduttavat.

Elina Sallinen

Kirjoittaja on Pentinkulman päivien projektisihteeri ja kirjallisuudenopiskelija.

KIRJAILIJABLOGI: Jouni Teittisen runoteoksessa kuljetaan unenomaisessa lapsuudessa ja unohtamisen tavoissa

Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia 2019)

Osia Jouni Teittisen Sydäntaskusta kuulin oikeastaan jo ehkä muutama vuosi sitten Turussa runoklubilla. Tekstin maailma jäi mieleeni hiekkarantana, jolla naiset juoksivat kuin varsat. Vaikka kyse oli ääneen luetusta tekstistä, muistan, kuinka tarkka kuva maisemasta muodostui eteeni. Sekin, minkä väristä hiekka oli. Koko tuo rannan tunnelma tulvi pieneen runobaariin ja äkisti kuulija oli mukana rannalla, jonkun toisen muistossa.

Muutama kuukausi sitten kuulin uudemman version samasta tekstistä samassa runobaarissa, tällä kertaa Teittisen lukiessa kaksi ensimmäistä osaa valmiista teoksestaan Sydäntasku. Teksti tuntui tutulta, ja tunne oli samanlainen, kuin lukiessa jotakin oikein tuttua runoa ties kuinka monetta kertaa. Jokin runon ja lukijan suhteessa muuttuu aina vuosien myötä. Kulumisen sijaan teksti ikään kuin kerrostuu ja muuttuu jokaisella lukukerralla syvemmäksi. Edelliset lukukerrat vaikuttavat tämänhetkiseen ja siihen, mitä tekstiltä odottaa.

Kauan sitten kuullun tekstin ja lukijan suhdetta voisi verrata kokijan ja muistin suhteeseen. Jotkin asiat painuvat mieleen paremmin kuin toiset ja joihinkin kohtiin muistoa mieli muodostaa aukkoja. Sydäntaskussa liikutaan lapsuudenmuistoissa ja juuri niissä aukoissa, jotka muodostuvat, kun jokin alkaa unohtua. Runoissa kuvattavat lapsuuden elementit ovat monella tapaa yleismaailmallisia. Teksti täyttyy syreeneistä, hiekkalaatikoista ja mehukupeista, mutta muistojen tulvaa ympäröi menettämisen ja väistämättömän unohtamisen tunne:

“lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä
kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa,

mehukuppeja ja nuoltuja lautasia, salaista juhlaa / – –”
(Sydäntasku, 15)

Unohtuminen ilmenee sitä ilmaisevien sanojen lisäksi painomusteen konkreettisena haalistumisena osassa runoista. Sivuilla luetellut lapsuuden esineet ja sanat ovat osin kadonneet lukijalta näkymättömiin samalla kun ne ovat liuenneet runon puhujan muistista. Samanaikaisesti toiset yksittäiset muistot alkavat määrittää mielikuvaa lapsuudesta yhä enemmän: mieleeni jäänyt teksti naisista hiekkarannalla toistuu variaatioina koko runoteoksen halki ja muodostaa syklisyyden tunteen:

“Naiset heittävät varjonsa hiekkaan kuin kuuman takin,
juoksevat pitkin rantaa ja polttavat tupakkaa kuin varsat.
Lapsi, ehkä kolmen, seisoo levän peittämällä kivellä,
kuuntelee. Jokin käskee.” (Sydäntasku, s.23)

Muiston variaatiot ilmentävät ihmismielen tapaa toimia. Runon puhujan mieli muodostaa muistosta jatkuvasti uusia versioita ja alkuperäinen tilanne katoaa yhä kauemmaksi ja yhä epätodellisemmaksi. Samoin kuin oma virheellinen muistoni tekstistä, jossa naiset juoksevat rannalla kuin varsat, eroavat runon eri variaatiot alkuperäisestä tilanteesta pienillä vinoumilla, ikään kuin kyse olisi muistissa elävistä rinnakkaistodellisuuksista. Menneisyyteen jäänyt lapsuus jää runon puhujan mielessä kiertämään kehää eikä siitä enää saa täysin otetta. Vuosien mittaista ajanjaksoa määrittelevät yksittäiset, unenomaiset muistot sekä joukko satunnaisia yksityiskohtia. Yhdessä ne muodostavat runon puhujan eteen tavoittamattoman, yhä syvemmän ja epätarkemman unen jostakin, mikä kerran oli todellista.

Elina Sallinen

Kirjoittaja on Pentinkulman päivien projektisihteeri ja kirjallisuudenopiskelija.

KIRJAILIJABLOGI: : Minä katselen sen elämää kaukaa ja toivon, että pitävät sitä hyvin.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018)

Heti ensimmäisenä on nimi ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Eppu Normaalin biisiin Tahroja paperilla viittaava nimi herättää oitis lukijan uteliaisuuden. Satu Vasantolan romaanin luettuaan tajuaa nimen koko merkityksen. Nimi läpäisee koko teoksen.

Sukupolvien ketju, maaltamuutto, luokkaretki hyvinvointiyhteiskunnassa, oman paikan etsiminen ja myöskin maahanmuutto. Nämä kaikki ovat läsnä Satu Vasantolan romaanissa, jossa mukana kulkee myös naisen vahva seksuaalisuus.

Susanna on helsinkiläinen juristi, jonka taustalta löytyy väkivaltainen pohjalainen perhe. Susannalla on suvun ensimmäinen akateeminen tutkinto. Hän on ainoa, joka on lähtenyt Helsinkiin opiskelemaan. Samalla hän kuitenkin kantaa Pohjanmaata mukanaan, sillä siteet sinne ovat vahvat. Siellä asuvat etäiset vanhemmat – väkivaltainen ja arvaamaton Olli-isä ja hänen hyviä puoliaan korostava äiti, Marja-Terttu, luotettava Tapio-eno ja peräseinäjokelainen Martta, yli yhdeksänkymppinen mummo.

Työssään Susanna tutustuu turvapaikanhakijoihin, erityisesti Fatimaan ja hänen perheeseensä. Fatiman tarina tulee Susannan lähelle, ja lähteminen ja paluun mahdottomuus konkretisoituvat vielä enemmän. Romaani yhdistää taitavasti jalasjärviset, peräseinäjokiset ja irakilaiset – helsinkiläisiä ja ruotsalaisia unohtamatta.

Satu Vasantola kirjoittaa eteläpohjalaisen suvun perhesuhteista. Hän kirjoittaa työstä ja elämästä maaseudulla niin luontevasti, että vilja tuoksuu ja maito suihkuaa ämpäriin kaikille lukijan aisteille. Olen usein kaivannut realistisia työnkuvauksia suomalaiseen nykykirjallisuuteen, sillä työn kautta tekstiin tulee luontevasti yhteiskunnallisuutta ja ajankuvaa. Työn kautta voi kuvata aidosti ja kokonaisesti myös henkilöhahmoja. Sen Vasantola tekee taitavasti.

”En palaa takaisin koskaan, luulen” kertoo Susannan suvun tarinan 1930-luvulta nykypäivään asti, Fatiman kautta kirjassa kurkistetaan myös tulevaisuuteen.

Satu Vasantola on rakenteessa rikkonut sopivasti kronologian. Aikatasot limittyvät hienosti toisiinsa ja vuosiluvut kulkevat lukujen nimissä. Lukija ei missään vaiheessa putoa matkasta kootessaan juonen palasia.

Kaikista vahvimpana ja koskettavimpana hahmona koko teoksen lävitse kulkee elämäntarinansa kautta Martta, Susannan mummo. Erityisen hänen kohdallaan aikatasojen limitys on upea ratkaisu, sillä Martan tarina avautuu vähitellen romaanin edetessä. Martan kautta tulee naisen asema maaseutuyhteiskunnassa, jossa ympärillä on työtä ja sodassa hajonneita, väkivaltaisia miehiä. Lisäksi Martta kantaa koko ikänsä vahvasti omaa seksuaalisuuttaan.

Kolmeen osaan jaetussa teoksessa synnytään ja kuollaan. Aivan alussa Martta hautaa oman poikansa Tapion. Tapion Göteborgin pieleen menneiden töiden ja eteläpohjalaisen rakennusliikkeen tuhon kautta ajankuva ja yhteiskunnallisuus vain laajenee. Samalla teksti ja henkilöt tulevat aivan liki lukijaa. Heidän elämänsä koskettavat.

Romaanin kerronnassa konkreettiset yksityiskohdat ja luonteva, tiivis dialogi tekevät tarinan hyvin eläväksi.

Satu Vasantolalla on kirjailijan tärkeimmät ominaisuudet – tarinan kertojan ote, taito eläytyä kaikkiin henkilöhahmoihinsa ja kirjoittaa taitavasti ja rehellisesti. ”En palaa takaisin koskaan, luulen” on väkevä jatkumo eteläpohjalaisuutta kuvaavaan kirjallisuuteen; samalla se avaa sen maailman aivan uudella tavalla ja on paljon enemmän kuin sukuromaani. Kysymys on oman paikan löytämisestä.

Taija Tuominen

Kirjoittaja on hämäläinen kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja yksi E80-seminaarin vetäjistä.

Lihan iloista! Penttarien vuoden teema on antoisa ja herättää monenlaisia ajatuksia

Hei Penttarien ystävät,

sunnuntaina 28.7. Pentinkulman päivät 2019 alkoivat somessa virtaavilla rakkauteen ja lihan iloihin liittyvillä kuvilla, sanoilla ja videoilla. Toivottavasti silmiisi osui mukavia tarinoita tai ajatuksia, joita oli kerätty urjalalaisilta, kesän muilta kulkijoilta ja kirjailijoilta.

Pentinkulman päivien vuoden 2019 teema ”lihan ilot” on ollut juuri niin hauska teema kirjallisuusviikolle kuin sitä valittaessa toivottiin. Mitä lihan ilot pitävät sisällään? Vastauksen etsiminen on ollut viihdyttävää: välillä on saanut miettiä erotiikkaa, välillä juoksemista. Syöminen on tietenkin lihan ilo, ja nauraminen. Myös lihan ilojen kääntöpuoli on mietityttänyt ja mielessä on ollut tuttu sanonta ”itku pitkästä ilosta”. Mitä se voisi tarkoittaa meidän teemamme yhteydessä? Jos kuluttaminen ja tavaroista nauttiminen olisi yksi lihan iloista, olisiko lihan ilojen kääntöpuoli silloin maapallon resurssien liiallinen tuhlaus ja ilmastonmuutoksen eteneminen?

Pentinkulman päivien ohjelmassa on lihan iloihin liittyvät monet näkökulmat otettu huomioon. Tätä tekstiä ja somekanavillamme sunnuntaina 28.7. tapahtuvaa lainausten- ja pienten videoiden virtaa varten kysyin lihan ilojen synnyttämistä ajatuksista joukolta kotimaisia kirjailijoita.

”Lihan iloista ajattelen niin, että niiden kautta osallistumme maailmaan. Elossa olemisen kokemus liittyy lihaan ja lihallisiin kokemuksiin. Liha on ainutkertainen, halukas, jatkuvasti muuttuva ja tottelematon käyttöliittymä, josta ei ole ulospääsyä… Lihan iloja ovat myös uiminen, paleleminen, kuumeen hellittäminen.” Näin lihan iloja pohtii Finlandia-palkittu kirjailija, E80-tapahtuman veteraani Jukka Viikilä. Kuinka kauniisti ja vaivattomasti hän sanoittaa mielihyvän tunteen synnyn moninaisuuden: ihmisen on hyvä olla esimerkiksi kun kuume laskee. Samaa rataa on helppo jatkaa. Tuntuu hyvältä, kun hammakipu hellittää ja pääkipu vaimenee. Lihan ilot voivat olla pieniä. Uiminen. Viileä vesi, joka virkistää väsyneitä jalkoja. Tuuli, joka silittää ihoa.

Lihan ilo voi olla myös lukeminen. Tästä kirjoittaa hienosti Emmi Itäranta, yksi viimeaikojen menestyneimpiä ja kiinnostavimpia dystopiakirjailijoitamme, muun muassa Teemestarin kirjan kirjoittaja.

”Kirjallisuus itsessään on mielestäni yksi lihan iloista: lukeminen on paitsi henkinen, myös fyysinen akti. Kirjainten ja lauseiden visuaalinen muoto sivuilla, kirjan kanssa tuoliin käpertyminen, kirjan tuntu ja paino sormissa, paperin ja painomusteen tuoksu, lukemistapahtumaan yhdistetty ruoka, juoma tai musiikki rakentavat yhdessä kehollisen kokemuksen. Kun tähän punotaan tekstin aiheuttamat tunnetilat ja fyysiset tuntemukset, aistinautinto on valmis.” Kuinka samaa mieltä olen Emmin kanssa. Mieleeni tulevat hetket paitsi fyysisen kirjan, äänikirjojen parissa. Hetket, joina olen istunut lempituolissani silmät sujlettuina ja kuunnellut romaania taitavan lukijan lukemana, kuinka tarinat ovat saaneet aikaan tunnekuohuja, itkua, naurua, turhautumista, onnentunteita. Kyllä: kirjat ja lukeminen ovat ehdottomasti lihan iloja. Ja niitähän koko Penttariviikko juhlii tänäkin vuonna..

”Lihan iloista minulle tulee ensimmäisenä mieleen seksi, sitten ruoka ja viini. Kun vähän aikaa mietin, päädyin ajattelemaan lihan iloja kehon nautinnoiksi, elämisen riemuksi ja niiksi kokemuksiksi, joita kehoni kautta saan: tanssi, juoma, ruoka, hellyys, seksi, liikunta”, miettii lihan iloista kirjailija Emma Puikkonen, jonka viimeisin, kiitetty teos Lupaus, käsittelee ilmastonmuutosahdistusta. Yksi Emman sanoista jää mietityttämään muita enemmän – nimittäin riemu. Milloin viimeksi olen kokenut elämisen riemua? Mieleen tulee takavuosien huvipuistoreissu ja vuoristorata, holtiton kirkuminen alamäessä, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Mieleen nousevat myös hetket jalkapallokentän reunalla, kun lapset pelaavat. Jee! Se tunne, kun lapsi tai lapsen joukkue tekee maalin. Riemastuttavia, vanhoja muistoja. ”Aloin vähän haikaillakin lihan ilojen kautta hahmottuvaa elämää tekemättömien töiden tai television ääressä jumittamisen sijaan”, kirjoittaa Emma lihan iloja pohdittuaan. Sama tunne valtaa minut: miksi niin paljon suorittamista, miksei enemmän lihan iloja? Ei kai elämisen riemun tunteiden kuuluisi olla pelkkiä muistoja?

Entäpä lihan ilojen eroottinen puoli. Seksi. Onko niin, että kirjailijoiden ajatuksissa kaikki muut lihan ilot ajavat tämän ilmiselvän tulkinnan ohi? Ei sentään.

”Lihan iloista mieleen tulee tietenkin seksi, kuten kaikesta muustakin. Tosin kun mietin asiaa yli kolme sekuntia muistin, että lihan iloja ovat myös liikunta ja kaikenlainen fyysinen riehuminen sekä syöminen. Viinan juomisen laskisin kuitenkin enemmän hengen hupeihin kuin lihan iloihin”, kirjoittaa Roope Lipasti, yksi humoristisimmista nykykirjailijoistamme, jonka viimeisin romaani Jälkikasvukausi käsittelee hirtehisen koskettavasti ja naurettavan vakavasti murrosikäisen vanhemmuutta. Lihan iloja ja myös niiden kääntöpuolta pohtiessaan Roope toteaa seksin olevan näistä iloista tietyllä tavalla turvallisimman, koska sitä ei rasita kohtuuden vaatimus kuten monia muita. Esimerkiksi ruoan ylenpalttinen mässäily voi aiheuttaa hyvinkin tukalan olon – sänkykamarihommia sen sijaan ei suurikaan määrä pahenna.

Myös monipuolinen ja kiitetty kirjailija Laura Honkasalo pohtii lihan iloja seksuaalisuuden näkökulmasta. ”Lihan iloista tulee tietysti ekana mieleen seksuaalisuus (vaikka rakastan hyvää pihviä). Sehän on toki hienoa, että nykyään seksuaalisuudesta puhutaan avoimesti, mutta samalla unohdetaan ne asiat, jotka jäävät katveeseen, kuten vaikka vammaisten ja vanhusten seksuaalisuus. Elämme näennäisen vapaamielisiä aikoja, silti välillä tuntuu että seksi on sallittua kauniiden ja terveiden ihmisten kesken, muu aiheuttaa epämukavuuden tunteita. Seksuaalisuushan on läsnä kaikissa elämän vaiheissa taaperosta vanhukseksi. Tuntuu että nykyään vaikkapa alaikäisten ja, ööh, yläikäisten seksuaalisuus herättää aika ristiriitaisia reaktioita.”

Riittäköön tämä tällä erää erotiikasta – entäpä ruoka? Kirjailija Kristiina Vuori, Pentinkulman päivien tämän vuoden kirjatorin vieras, joka kirjoittaa herkullisia ja taitavia historiallisia romaaneja, lähestyy aihetta kiinnostavasti tämän ja menneen ajan näkökulmasta.”Lihan iloista mieleeni tulee ensimmäiseksi tietysti lihallinen rakkaus ja toiseksi yltäkylläisen pitopöydän lihapadat”, Kristiina miettii. ”Pappien mukaan yksi paastoamisen hyödyistä oli se, että se vähensi ylensyömistä ja ahneutta. Nämähän laskettiin keskiajalla seitsemään kuolemansyntiin. Nykyaikana ylipainoa esiintyy niin runsaasti ja jo hengenvaarallisissa mitoissa, että ruokapöydässä pidetyt lihan ilot tuntuvat riistäytyneen käsistä. Valtaosa meistä ei tee enää ruumillista työtä ja siksikin syömisen tarkkailu on tärkeämpää kuin esim. keskiajalla, milloin syöty ruoka myös kulutettiin päivän aikana.”

Ruokanautintojen äärellä on kiinnostavasti myös Pentinkulman päivien vakivieras ja ystävä, kirjailija Anneli Kanto. ”Ehkä senioripohjainen ikäni selittää sen, että ensimmäiseksi ei tule mieleen seksi vaan lihan syönti. Olen ollut karnivoori koko ikäni asiaa ajattelematta. Olen nauttinut pihveistä ja possunkyljyksistä, tehnyt jauhelihakastiketta ja maksakastiketta, nähnyt lihassa materian, paistijauhelihan tai sikanaudan. Kunnes. Ensiksi kylmätiskissä jalat pystyssä kellottavat broilerit alkoivat ällöttää. Ne näyttivät niin ruumiilta. Kun Peter Singerin Oikeutta eläimille ilmestyi 1991, vain äimistelin moista ajattelua, mutta käännös oli tulossa. En voinutkaan katsoa lihatiskiä näkemättä siinä tapettuja eläimiä ja eläinten osia. Lihansyönti kävi vastenmieliseksi. Ei ollut enää ilo.”

Niin. Annelin lause pysäyttää. Mitä lihan ilot ovat sitten, kun ne eivät ole enää iloja? Kysyin kirjailijoilta myös heidän suhdettaan lihan ilojen kääntöpuoleen. Jos ja kun kolikolla on kaksi puolta, hyvä ja paha, mitä löytyy lihan ilojen kääntöpuolelta?

”Tarkoittaako kääntöpuoli vastakohtaa?” Roope Lipasti aloittaa pohdinnan ja jatkaa: ”Ei välttämättä tarkoita mutta saattaa tarkoittaakin. Jos se ei tarkoita vastakohtaa vaan jotain, joka on olemassa samaan aikaan lihan ilojen kanssa mutta on jollain tavalla niiden miinusmerkkinen serkku, niin…silloin lihanilojen kääntöpuoli voi olla liiallisuus. Tulee paha olo kun on syönyt liikaa tai urheillut liikaa. Jos taas puhutaan lihan ilojen vastakohdasta, niin se ei ainakaan ole hengen ilo, sillä nämä kaksi lyövät helposti ja monessa kohdin kättä. Vastakohta on siis lihan suru eli jonkinlainen saamattomuus ja velttous (sic!) ja voimattomuus”.

Emma Puikkonen etsii lihan ilojen kääntöpuolta suunnasta, joka on pohduituttanut häntä myös kirjailijana. ”Ympäristön suhteen elämme murroskohdassa, olemme alkaneet keskustella siitä, millaisia rajoituksia meidän hedonismillemme pitäisi asettaa. Murroskohdassa on aina vähän vaikeaa: teenkö valinnan hiilijalanjäljen vai nautinnon pohjalta, miten se juusto, kahvi, viini? Tilanne aina helpottuu kun jonkun valinnan on vakituisesti tehnyt, ajatellut että tämä kuuluu siihen mitä ajattelen maailmasta.”

Myös Emmi Itäranta löytää kääntöpuolen suunnasta, joka on tuttu on hänen teoksistaan. ”Ihminen on perusolemukseltaan hedonisti, joka jää aistielämyksiin helposti koukkuun. Jos oman nautinnon etsiminen menee kaiken muun edelle, sillä vahingoittaa helposti sekä toisia ihmisiä että maailmaa. Ilmastonmuutos, joka on aikamme suurin haaste, voidaan nähdä seurauksena helpon ja nautittavan elämän tavoittelusta kaiken muun kustannuksella”.

Tapahtumaviikon aikana tulemme jakamaan somessa ja sivuillamme toiveuusintoja 28.7. jaetuista tarinoista ja aivan uusiakin juttuja. Tavataan siis!

Niina Repo, kirjailija, Pentinkulman päivien toiminnanjohtaja

 

KIRJAILIJABLOGI: Sisko Savonlahti on kirjoittanut hauskan ja raivostuttavan teoksen kolmekymppisestä, joka yrittää selvitä nykyelämästä

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikkia muuttuu (Gummerus 2018)

Sisko Savonlahden kirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on viihdyttävä, raivostuttava ja hyvinkin vakavia ajatuksia herättävä teos. Kirjan kuunneltuani – kiitos Pirjo Heikkilälle, joka sopii kirjan lukijaksi loistavasti – alan epäillä, että sukupolvien välissä tosiaan on kuilu. Syvä hauta, jonka pohjalla kulkee naisia ja miehiä, joiden kokemus on tosi, mutta niin erilainen kuin omani, että siitä lukiessa on kuin matkailisi vieraassa maassa. Savonlahden maailmassa korostuvat ja toistuvat ruoka, tavarat, ihmissuhteet ja työnhaku. Sipsit, joita, ja joiden syömistä, kuvaillaan tarinassa tavan takaa, ovat kirjan kertojan, noin 35-vuotiaan helsinkiläisen naisen, pakkomielle. Sipsit tuottavat nautintoa, täyttävät tyhjää elämää, ja samalla näyttävät sen, elämän tyhjyyden. Kun on aikaa ja halua miettiä pakkomielteisesti sipsejä, on jokin vialla. Mutta mikä? Ihminen? Vai maailma ihmisen ympärillä?

Teos on samaan aikaan todentuntuinen ja ironinen. Pilke silmäkulmassa kertoja alentaa itsensä aina uudestaan, haikailee entistä poikaystäväänsä, muutamaakin yhden yön miestä, miettii, miksi puhelin ei soi, miltei vitsailee raha-asioilla, jotka totisesti ovat heikolla tolalla. Velka kasvaa kuukausittain ja sitä otetaan sukulaisilta ja kavereilta. Tässä suhteessa kertoja on onnekas: sukulaiset lainaavat, kaverit ovat paitsi ymmärtäväisiä ja hauskoja, myös pitkämielisiä ja anteliaita. Ystävät tarjoavat ilmaisia aterioita, vanhemmat rajattoman lainan.

Kirja kertoo noin vuoden mittaisen pätkän kertojan elämästä. Sen reaaliaika kulkee eteenpäin kariutuneen rakkaussuhteen jälkimainingeissa. Tarinan nykyhetkessä työasiat ovat heikolla tolalla: kertoja on aikanaan heittäytynyt vapaaksi toimittajaksi intoa puhkuen ja suurin odotuksin, kirjoittanutkin juttuja eri medioihin, kunnes sekä työt että into ovat hävinneet. Rakkauden ja työn jäljiltä elämä kumisee tyhjyyttä.

Hauskaksi lukukokemuksen, tai minun tapauksessani kuuntelukokemuksen, tekee Savonlahden ironinen ote, lakoninen huumori ja viihdyttävä tapa kertoa, kirjan rakenne lyhyehköine lukuineen sekä kirjan hahmot, jotka ovat neuroottisuudessaan riemastuttavia. Raivostuttavaksi kirjan tekee maailmankuva: hei ihan totta. Ei maailma voi olla näin passivoiva paikka. Miten joku voi ajatella aamusta iltaan sipsejä, kärsiä naapurin mikron äänistä ja jaaritella kuivashampoosta? Miksi helvetissä tämä hauska ja ilmeisen viehättävä nainen ei ota elämästään koppia? Viimeisin lause on tietenkin kohtuuton. Sillä sitähän päähenkilö yrittää koko tarinan ajan – ottaa elämästään koppia. Se on suorastaan kirjan aihe: nainen, joka yrittää saada elämänsä järjestykseen.

Savonlahden kirja on ollut suosittu, pidetty, luettu. Monet kolme-nelikymppiset samaistuvat tarinaan. Kyseessä täytyy olla voimakas sukupolvikokemus. Y-sukupolvi elää elämää, jossa on tarjolla vain pätkätöitä jos niitäkään. Rakkauskin tapahtuu pätkissä ja treffeille päädytään Tinderin välityksellä. Sekä elämän tarkoitus että suunta ovat kysymysmerkkejä. Yhteiskunta kyllä tarjoaa ilmaista koulutusta ja turvaverkkoja kuten toimeentulotukea, mutta hei, ei auta. Kun ei tarvitse opiskella, ei opiskella. On ihan ok jättää kaikki kesken. Kirjan rivien välistä hahmottuva kuva maailmasta vakavoittaa. Onko maailma näin raaka ja toivoton paikka? Onko työn saamisesta tullut mahdotonta?

Tekstin alussa kirjoitin, etten tunnista Savonlahden kuvaamaa maailmaa. Tunnustan, että se oli pientä provokaatiota. Nimittäin kyllä minä jotakin päähenkilön jutuista tunnistan, paitsi ympäröivästä todellisuudesta, myös omista kokemuksistani. Tuttuja ovat ainakin kuolemanvaarassa olevat huonekasvit, sotkuinen koti, jonka eteinen lainehtii vaatteista, vanhemmat, jotka auttavat. Samantyyppistä elämää, jota Savonlahden kirja on pullollaan, elelin parikymppisenä. Siis nuorena. Mutta Savonlahden kirjan päähenkilö ei ole enää ”nuori” vaan 35-vuotias aikuinen. Onko nuoruusaika siis pidentynyt? Jatkuuko nuoruus nykyään nelikymppiseksi asti? Jos, miksi?

Savonlahden kirja saa minut hymyilemään monta kertaa. Mummon sanoessa, että päähenkilön hiukset ovat kuin hiiren imemät, nauran ääneen. Minusta on nautinnollista ja jännittävää olla mukana kertojan työnhakutilanteissa ja hymähtelen hänen mukanaan kuvitelmalle avioliitosta amerikkalaisen miehen kanssa. Kirjan lopetus on toiveikas: ehkä kesän jälkeen kaikki tosiaan on toisin. Ainakin päähenkilö on muutokseen valmis.

Viihdyin Savonlahden kirjan parissa niin hyvin, että päätin ottaa lukulistalleni teoksia, jotka kuvittelen kirjan sukulaisiksi: Turusen Sivuhenkilön ja Nymanin Röyhkeyden.

Niina Repo, kirjailija

KIRJAILIJABLOGI: Kun nainen kantaa vastuun

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019)

”Pirä sinä tila suvuus” on esikoiskirjailija Paula Nivukosken romaanin Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019) läpikäyvä johtoajatus. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Pohjanmaalle maaseutukylään 1920-luvulle. Teoksessa seurataan päähenkilö Liisan elämää pikkutytöstä aikuiseksi maatalon emännäksi. Kirjailija vie tapahtumat lähelle omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. ”Juureni ovat syvässä Pohjanmaan mullassa”, Nivukoski sanoo, ”kylässä, jossa naiset olivat väkeviä ja miehet lähtivät Amerikkaan.”

Romaanin alussa Liisan isä kuolee ja äiti jää nuorena leskeksi, mikä vaikuttaa perheen toimeentuloon. Äiti katkeroituu ja purkaa pahaa oloaan Liisaan, joka ei täytä kuolleen veljensä paikkaa ja on äidin mielestä kaikissa suhteissa epätäydellinen.

Nuori Liisa rakastuu komeaan Kalleen ja torjuu toisen naapurinpojan Anteron, joka myös haluaisi Liisan vaimokseen. Avioliitto Kallen kanssa ei kauaakaan jatku onnellisena, sillä kotivävy Kalle ei kykene tarttumaan talon töihin tosi mielellä. Useiden muiden pohjalaismiesten tavoin hän alkaa haaveilla Amerikkaan lähdöstä leveämmän leivän äärelle. Liisaa velvoittaa kuitenkin isän kuolinvuoteella esittämä vaatimus pitää kotitalo suvun hallussa. Niinpä Liisa saattaa kahden lapsen kanssa miehensä Vaasaan juna-asemalle, alkaa odottaa kolmatta lastaan ja miestään palaavaksi.

Kalle ei palaa ensi jouluksi, ei seuraavaksi eikä koskaan. Maalaistalo elää naistyövoiman ja ruokapalkalla saadun talkooväen varassa vuodesta toiseen. Toimeentulo on niin niukkaa, että Liisa jauhaa salaa pettua leivän sekaan.

Nivukoski on hyvä kertoja. Hän kuljettaa lukijaa mukanaan selkeästi otsikoissa ilmoitettujen vuosilukujen avulla. Tämä on onnistunut ratkaisu, koska liikutaan lähihistoriassa ja siksi lukija voi ankkuroida asioita oman tietämykseensä. ”Kirjon maiseman ja kirjon ihmiset kylänraitille”, on kirjailija kuvannut tyyliään. Vanhempi väki muistaa Liisan aikaisen – oman isoäitinsä aikaisen – maalaisyhteisön. Kaikki tunsivat toisensa, ja pahansuopuus saattoi tiivistyä sietämättömäksi. Teoksessa annetaan tyly kuva kylän naisista, jotka sääliä tuntematta käyvät Amerikan lesken kimppuun:

”Aura nyökkäsi, hänen kasvoillaan oli puolikas hymyä. Suoma kääntyi kohti Kirstiä, jatkoi juttuaan. Sanat leijailivat ilmassa ja suurenivat, kunnes läjähtivät Liisan kasvoja vasten. Oottako kuullut, notta – – vaikka johan me tiärettihin, nottei se Kalle tuu. Johan me tiärettihin jo silloon, ku se lähti.”

Nivukosken kerronta vie mukanaan. Perheen isän kuolema koskettaa lukijaa heti ensi sivuilla. Liisan ja Kallen rakkauden syttyminen on kauniin romanttista. Kerronta saa uusia tasoja, kun kuvaan piirtyvät elämän ja avioelämän vaikeudet. Varsinkin Kallen lähtö Amerikkaan tiivistää tunnelmaa. Lähdön suunnittelu, sen toteutuminen ja miehen paluun katkeraksi muuttuva odotus esitetään Liisan kautta. Tämä on teoksen parasta antia. Lukija kiittää myös siitä, että kirjoittaja on luopunut paljon käytetystä näkökulmatekniikasta. Tilanteet kuvataan tarkan yksityiskohtaisesti, mutta myös Liisan sisäiselle äänelle annetaan paljon tilaa. Liisa näytetään läheltä toiveineen, pelkoineen, unineen:

Hän makasi nuttura mullassa, vatsan kaari piirtyi puolikuuna vasten taivasta. Liisa hengitti hitaasti, odotti kivun lieventyvän, sormet upposivat multaan. Se mureni hänen käsiinsä, painui kynsien alle.

Oli odotettava itämistä, syntymää, tuleentumista. Kotiinpaluuta. Eräänä päivänä maailma olisi jälleen ehjä. Lapsi kohdussa rauhoittui vähitellen, hitaasti kipu hellitti. Maa tuntui turvalliselta selän alla. Liisa näki taivaan avaran kaaren.

Liisan lohtuna on vain muutama henkilö: pois muuttanut sisko, lähin ystävätär ja Antero, jonka satunnainen apu talon töissä pelastaa pulasta. Näiden ihmisten ja oman peräänantamattomuutensa ansiosta Liisa jaksaa taistella itsensä, lastensa ja talon puolesta. Hän selviää yksinäisyydestään ja talonpidon vaikeuksista voittajana, mutta millaisen perinnön hän jättää omille lapsilleen? Jääkö heille pelkkä kotitalo vai myös lämmin muisto äitinsä rakkaudesta?

Koskiluhdan talon ja pohjalaiskylän elämää 1920-luvulla on houkutus verrata Pentinkulman ja Koskelan torpan arkeen (Täällä Pohjantähden alla III). Eri puolilla Suomea elettiin hyvin erilaisissa ilmapiireissä. Pentinkulmalla toivuttiin sisällissodan haavoista, mutta siellä myös rakennettiin uutta elämää torppien lunastuksen jälkeen. Isonkyrön Palonkylässä kylvettiin, puitiin ja lypsettiin lehmiä kuten ennenkin, eivätkä torppien itsenäistyminen ja hautakummut ole Nivukosken romaanin Isossakyrössä keskiössä. Sen sijaan Amerikkaan paremman elämän toivossa lähteneet ovat; heitä riitti pieneen kyläänkin. Koskelan ja Koskiluhdan pirteissä elettiin tasaista elämää, mutta Liisa joutui kokemaan paljon ankeamman arjen kuin samanikäinen Elina-emäntä, jolla oli perhe ja suku tukenaan – toisin kuin Liisalla, jonka äitikin ”tökki tikulla hänen surujaan”.

Nivukosken teosta voi lukea muiden pohjalaista maaseutua kuvaavien teosten kontekstissa. Myös hersyvä murteen käyttö liittää romaanin Pohjanmaahan. Peräänantamattomana ja määrätietoisena taistelijana Liisa sopii mainiosti esimerkiksi Orvokki Aution romaaneista tuttujen, taloa ylläpitävien, sitkeiden naishahmojen rinnalle. Antti Tuuri tuo Ameriikan raitissa esiin parempaa elämää etsivät rahakkaat miehet, mutta ei sitä kurjuutta, johon kotikonnuille jätetty vaimo joutuu.

Tämän päivän lukija rinnastaa romaanin voimakkaasti viime vuosina ilmestyneisiin itsenäisten, vahvojen naisten kuvauksiin, kuten Minna Rytisalon romaaniin Rouva C ja Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen. Suomen kirjallisuudessa, ja varsinkin mieskirjailijoiden romaaneissa, naisten tärkeimpänä tehtävänä on esitetty viisaina vaimoina ja äiteinä oleminen. Tekee mieli kuitenkin kysyä, kuinka paljon romaanitaiteessa on jäänyt sivuun se suuri merkitys, joka naisilla on ollut vastuunkantajina Suomen historiassa läpi vuosisatojen. Vaikka ”koko talo oli miestä vailla” Koskiluhdalla, asiat hoidettiin ja ”tila pysyi suvuus”.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja toiminut Väinö Linnan seurassa eri tehtävissä kolmen vuosikymmenen ajan.

KIRJAILIJABLOGI: Kadonnutta onnea etsimässä

Leo Torvalds: Olin tosiaan onnellinen (Teos 2019)

Ihminen on alusta saakka tavoitellut onnea. 2010-luvun lopulla länsimaisen ihmisen henkilökohtaisen onnen tavoittelu tuntuu olevan ehkä ajankohtaisempi aihe kuin koskaan ‒ elämmehän varsin yltäkylläisessä maailmassa, jossa ihmisen ei tarvitse enää huolehtia siitä, saako hän metsästettyä perheelleen riittävän suuren saaliin. Sen sijaan tämän ajan ihmisellä on aikaa pohtia omaa henkistä hyvinvointiaan joogaretriiteissä, psykoterapiassa tai erämaavaelluksilla.

Tätä nykyihmisen yltiöpäistä onnen tavoittelua ‒ ja sitä, ettei ihminen oikeastaan kuitenkaan koskaan ole tyytyväinen ‒ käsittelee Leo Torvalds romaanissaan Olin tosiaan onnellinen (Teos 2019). Teoksen päähenkilö Leo on oikeastaan surullisen hahmon ritari, jonka elämä saattaa kyllä hetkellisesti näyttää lupaavalta, kunnes kaikki kuitenkin menee taas kerran pieleen. Romaanissa käydään läpi Leon elämän merkittävimmät naissuhteet, jotka kaikki päättyvät eri tavoilla ikävästi. Yhdessä parisuhteessa Leo ja Alma odottavat lasta, ja samaan aikaan Leo yrittää synnyttää pienelle ammattiteatterille lupaamaansa Kustaa Vaasan elämää käsittelevää näytelmäkäsikirjoitusta, jota hän ei vain saa alulle millään. Täyttymättömät odotukset toistuvat kirjassa usein: lapsi syntyy, mutta Leo ei saa olla osa hänen elämäänsä, luomisen tuska ei tuota käsikirjoituksen osalta tuloksia, eikä mikään ihmissuhde tunnu Leoa tyydyttävän ‒ ennen kuin on liian myöhäistä.

Leo etsii onneaan maailmassa, joka muuttuu sivu sivulta absurdimmaksi ja absurdimmaksi. Matoteen juominen eheyttävässä teeseremoniassa, kyborgi-apinan kohtaaminen sekä yliseksuaalinen, kokemuksellinen ja katsojia osallistava nykytaidenäyttely saavat Leon hämmentymään ja lukijan pohtimaan nykymaailman menoa. Lopulta tarinan absurdius saa selityksensä: kaikki osoittautuukin vain yhdeksi suureksi tripiksi. Näiden tapahtumien kautta Torvalds kritisoi nykyajan elämäntapaa ja ihmisen kyltymätöntä onnen tavoittelua ja monin paikoin nauraakin niille. Onko nykyään oleellisempaa tavoitella onnea mahdollisimman erikoisilla tavoilla kuin keskittyä siihen, että löytäisi onnen aivan pienistä arkipäiväisistä asioista?

Välillä tuntuu siltä, että kirjailija on innostunut brutaalista huumorista hieman liikaakin kuvaillessaan erittäin yksityiskohtaisesti vaikkapa kastemadon syömistä tai liikaa lisääntymään päässeiden hamstereiden grillaamista uunissa. Nämä esimerkit eivät edes ole pahimmasta päästä. Eläinkunta ja lisääntyminen (niin ihmisten kuin eläintenkin) ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja yhtenä teoksen keskeisenä teemana onkin ihmisen ja luonnon suhde: onko ihmisellä asema luomisketjun huipulla vai pohjalla? No, edellä kuvatut esimerkit sekä kirjan loppuratkaisu kertovat selvää kieltä siitä, että melko matalalla mennään.

Torvalds ei tunnu olevan kovin toiveikas nykyihmisen suhteen. Vaikka päähenkilö Leo onnistuukin kirjan loppuun mennessä luomaan jotakin ainakin itselleen kirjallisesti merkittävää, ihmiskunta on kuitenkin tuhon tiellä. Leon elämä on kirjan aikana mennyt monella tavalla pieleen, mutta kirjan lopussa lukija saa huokaista helpotuksesta: ennen loppua Leo on tosiaan onnellinen. Onni löytyy lopulta itselle merkityksellisestä saavutuksesta, vaikkei se koko universumin mittapuulla niin ihmeellinen asia olisikaan. Tämä jokaisen ihmisen olisi hyvä sisäistää.

Elina Pyöli

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä Väinö Linnan Seuran hallituksen jäsen.

KIRJAILIJABLOGI: Meditatiivisen paradoksin lohdullisuus

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Kun olin siinä kymmenenvuotias, tv-sarja Simpsonit esitteli minulle kuuluisan filosofisen pähkinän. Lisa yritti auttaa veljeään Bartia tyhjentämään mielensä minigolf-turnausta varten seuraavalla kysymyksellä: “Jos puu kaatuu metsässä, mutta kukaan ei ole paikalla, kuuluuko siitä ääni?” Bart ei ollut vaikuttunut. “Totta kai kuuluu”, hän vastasi, mallinsi kaatuvan puun kädellään ja teki suullaan kirskuvan äänen.

Minussa kysymys kuitenkin aiheutti Lisan toivoman vaikutuksen. Jokin aivoissani samanaikaisesti seisahtui ja lähti liikkeelle. Tunne oli pysäyttävä, huimaava ja jotenkin lohdullinen.

Muisto ensimmäisestä meditatiivisen paradoksin kokemuksesta palautui mieleeni lukiessani Tuukka Pietarisen runoteosta Yksin ja toisin. Pietarisen teos on täynnä rauhallisen kauniita tekstejä, jotka asettuvat jonnekin filosofisen ajatuskokeen ja havaintopohjaisen runon välille: “Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä / Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä”; “Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta / erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa”.

Rakastan Pietarisen tapaa ajatella, sillä se tunkeutuu samalle mieleni alueelle kuin jo 10-vuotiaana kuulemani kysymys metsässä kaatuvasta puusta. Kuvittelen kaksi peiliä, joiden välissä ei ole ihmistä. Kuvittelen, mitä ne heijastavat toisiinsa: toisensa – eli mitä? Ajattelu päättyy tähän, sillä mieli on jo lipunut arjessani turhan harvoin vierailemalleni selittämättömälle seudulle. Liikutun. Rauhoitun.

Edellä lainaamani aforistinen havainto on yksi kokoelmassa toistuvista tekstimuodoista. Toinen on absurdi pienkertomus, joka tuo mieleen Miki Liukkosen esikoiskokoelman Valkoisia runoja (ja kyllä, lähes maneerimaisesti, Daniil Harmsin). Sivun tai kahden mittaiset tarinat ovat eksistentialistisia ajatuskokeita, asetelmia, jotka ovat pohjattoman kiinnostuneita syy-seuraussuhteista: mitä oikeastaan tiedämme siitä, miksi yhdelle käy yhdellä tapaa ja toiselle toisin? Tai: miksi yksi kokee toisin kuin toinen?

Pietarinen asetelmat ovat toisinaan ilmeisiä, jopa osoittelevan opettavaisia. “Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa”, alkaa eräs teksti. Mieleeni piirtyy muotokuva kapeakatseisesta ihmisestä, joka jää itse itselleen asettamiensa rajojen vangiksi. Okei, entäs sitten?

Tekstin toinen puolisko jatkaa ajattelua yllättävään ja kiehtovaan suuntaan: “Samaan aikaan toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes vain rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.” Runossa “yhden” vastinpari ei asetukaan vastakkaiseksi malliesimerkiksi rajoista piittaamattomasta yksilöstä. “Toinen” on eksynyt aivan omalla tavallaan: hän ymmärtää rantaviivan suuntaviivaksi. Väärinymmärrys on traaginen, sillä rantaviivaa ei varsinaisesti ole olemassa. Se on jatkuvassa muutostilassa oleva konstruktio, jota taas ei olisi olemassa ilman merta ja hiekkaa – jotka kulkija lopulta täysin unohtaa.

Alan pohtia erilaisia rajoja, henkisiä ja fyysisiä, mutta ajatteluni seisahtuu pian. Mieli on jo vaipunut nautinnollisen melankoliseen tyhjyyteen, jonka ansiosta en hetkeen huomaa murehtia sitä, että kirjoitustyöt eivät suju ja että erästä tärkeää ihmissuhdettakin kalvaa epävarmuus. (Yksi ajattelee yhdellä tapaa, toinen toisin – vai ajatteleeko?)

Joskus mietin, että jokaisen taideteoksen tehtävä on kuljettaa kokijansa tilaan, jossa kuluneeltakin kalskahtavat ajatukset tuntuvat tuoreilta, kuin ensi kertaa kuulluilta. Pietarisen kokoelmassa käy juuri näin, kun hän laajentaa syyn ja seurauksen problematiikan pohtimisen luontevasti aina kaikkeuden perimmäisiin kysymyksiin: “Mittauksia häiritsee taustasäteily, jonka syy on tuntematon / Yhdet epäilevät sen kantautuvan tänne maailmansynnystä / Toiset epäilevät sen kantautuvan tänne maailmanlopusta”.

Tuntuu freesiltä lukea nykyrunoutta, joka haluaa ja ennen kaikkea onnistuu tiivistämään kaikkeuden kokoisia kysymyksiä muutamiin säkeisiin.

Äkkiseltään Yksin ja toisin -runoteoksen ilmeisenä taustasäteilynä tuntuu olevan Poesia-osuuskunnan julkaisema uusaforistinen, kieleen ja havaintoon keskittyvä runous (Olli-Pekka Tennilä, Raisa Marjamäki, Kaija Rantakari, Kristian Blomberg). Pietarinen jopa viittaa kokoelmassaan Blombergin kokoelmaan Itsekseen muuttuva (Poesia 2011). Kokoelman edetessä erot käyvät ilmeisiksi: Pietarisen teos ei ole sirpaleinen vaan rakentuu jämäkän johdonmukaisesti teemaansa jatkokehittelevistä osastoista. Sen, minkä Pietarisen teos menettää yksittäisten säkeiden kielellisessä kekseliäisyydessä tai kauneudessa, se antaa takaisin lukijalle välittyvässä tunteessa siitä, että kyseessä on nimenomaan yhden ainoan kiehtovan kysymyksenasettelun ympärille rakentuva runollinen tutkielma: Miksi on yhdellä tapaa eikä toisin?

Tähän kysymykseen teos vastaa kysymällä, kysymällä ja kysymällä, mutta niin, että kysymykset parhaiden vastausten lailla avaavat vastaanottajansa ajattelua uusiin, kohottaviin suuntiin.

Suljin Pietarisen kirjan kannet. Maailma tuntui yhä olevan entisensä, mutta mieleeni oli avautunut meditaation tai joogaharjoituksen jälkeistä tunnetta muistuttava avara tila. Olin siitä kiitollinen. Huomasin myös pohtivani tätä: Onko sittenkään niin olennaista, mitä tapahtuu? Voisiko olla yhtä olennaista, miten tapahtuvan kokee? Tai jopa: valitsee kokea.

Ei Pietarinen minulle näitä ajatuksia suoraan tarjoillut. Silti ne ovat hänen ansiotaan. Niin, luulen, toimii runous.

Erkka Mykkänen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja yksi E80-seminaarin vetäjistä.

KIRJAILIJABLOGI: Oispa avaruushomoluksuskommunismia!

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos, 2018)

Esseisti on parhaimmillaan erilaisten ajan impulssien sykkivä hermokeskus, joka johtaa yhteen arkivilkaisulla erillisiltä vaikuttavia ilmiöitä. Pontus Purokurun esseekokoelma Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on juuri tällaisen esseistin käsialaa. Teoksen luettuaan voi tyytyväisenä huomata aivojen kasvattaneen kuin huomaamatta uudenlaisia merkityssiltoja aiemmin erillisten merkityslokeroiden välille. Totta kai nukkuminen, maailmanloppu, Edu Kettunen, Tähtien sota ja SSRI-lääkkeet liittyvät yhteen. Tietenkin. Miksen sitä ole aikaisemmin tajunnut.

Purokurun esseet jahtaavat kautta linjan zeitgeistia, ajan henkeä. Vaikka ajan hengen ymmärtäminen aikalaisen rajoittuneesta perspektiivistä käsin on aina väistämättä tuhoon tuomittu yritys, tarjoilee Purokurun laaja lukeneisuus, analyyttinen mieli ja ajattelun lennokkuus lukijalle vähintäänkin uskottavaa aikalaisanalyysia.

Eikä Purokurun diagnoosisohvalla istu vain nykyhetki vaan koko kapitalistisen talousjärjestelmän moderni historia. Esimerkiksi terävässä ”Toinen maailmanloppu on mahdollinen” Purokuru osoittaa, että toivottomien lähivuosikymmenten kautta olemme saapuneet aikaan, jossa tulevaisuus on lopullisesti peruttu. Purokuru lähtee liikkeelle hykerryttävästi rinnastaen toisiinsa Edu Kettusen ”Lentäjän pojan” vuodelta 1986 ja Anssi Kelan ”1972” vuodelta 2003. Vaikka kappaleiden ilmestymisajankohtien välillä on kulunut vain 17 vuotta, oirehtivat ne tyystin erilaista uskoa tulevaisuuteen.

Lentäjän poika haaveilee vankkumattoman tulevaisuudenuskonsa siivittämänä vielä lentävänsä korkeammalle kuin isänsä, eletäänhän viimeisiä hetkiä, jolloin seuraavien sukupolvien elämä näyttäytyy vanhempiaan parempana ja vauraampana. 90-luvulla keskiluokan kurjistaneen laman jäljiltä Kela laulaa erilaista sanomaa. Vaikka laulu alkaa toiveikkaasta ylioppilaaksi valmistumisesta, osoittautuvat haaveet paremmasta tulevaisuudesta valheellisiksi: ”Mitä vanhemmiksi vartutaan/ sitä tyhmemmiksi muututaan/ enkä minä ainakaan/ mistään tiedä paskaakaan.” Kuten Purokuru tiivistää, on kappaleen modaaliontologia masentava. 60-luvulla nuoruutensa eläneen sukupolven toiveikkuus vaihtuu seuraavan sukupolven laman lannistamaan tulevaisuudettomuuteen.

Purokurun esseekokoelma ei ole mitään keveintä laituriluettavaa, sillä argumentaatioltaan lennokasta teosta raskauttaa runsas talousteoria ja kaikenkarvainen kulttuurifilosofia. Toisaalta vähänkään teoreettisemmin suuntautuneelle lukijalle juuri nämä kohdat ankkuroivat Purokurun zeitgeist-jahdin herkullisesti aiempiin teoretisointeihin.

Esimerkiksi edellä tarkastellussa esseessä Purokuru tiivistää kolmen iskulauseen tai käsitteen kautta kolmen eri vuosikymmenen tulevaisuudettomuuden. 1990-lukua määrittää amerikkalaisen politiikantutkija Francis Fukuyaman lennokas väite ”Historia on loppu”. 2000-lukua värittää filosofi Fredric Jamesonin loputtomiin siteerattu aforistinen slogan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”. 2010-lukumme iskulauseeksi Purokuru puolestaan nostaa kulttuuritutkija Mark Fisherin määrittelemän ”kapitalistisen realismin”. Kapitalistinen realismi tarkoittaa käytännössä poliittisen mielikuvituksen kuolemaa, toisinajattelun mahdollisuuden kieltämistä. Jatkuva leikkaaminen, kiristäminen ja kontrollin lisääminen ovat kapitalistisen realismin logiikassa ainoita mahdollisia politiikan toimintatapoja, vaikka todellisuudessa leikkauslinja olisikin vain yksi mahdollinen tapa edetä. Kuulostaa tutulta, vaikka esseekokoelmaa nyt näin post-sipiläläisestä ajasta käsin lukeekin.

Purokurun esseekokoelma on monin kohdin mielialoiltaan toivoton. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja ympäristökriisi kehystävät tulevaisuuteen suuntaavan ajattelun väistämättä tuhon odotukseksi. Toivoa ei löydy myöskään kulttuuriväestä. Kuten Purokuru kärjistää, samaan aikaan kun kirjailijat ja muu kulttuuriälymystö vaikeroi kommunikaation mahdottomuudesta, antaa nouseva äärioikeisto mennä.

Konservatismin ja liberalismin eroja ja yhtäläisyyksiä ruotivassa railakkaassa ”Master Blaster” -esseessä Purokuru tarkentaa julkisuudessa meuhkaavaan poppooseen – vartiaisiin, haapaloihin, appelsineihin, apusiin, pietilöihin ja saarikoskiin. Erityisesti valokeilaan nousee median palstatilalla hellimä Jari Ehrnrooth, jonka sanoman Purokuru nimeää suorastaan protofasistiseksi. Purokuru kritisoi Ehrnroothin moralismia ja umpikonservatismia pätevästi ja sivaltaa lopulta vielä viimeisen iskun: ”Ehnrooth puhuu vapaudesta, mutta ennen kaikkea hän määrittelee, mihin toiset ihmiset pitää pakottaa. Kuvio on tuttu 1920-luvulla alkunsa saaneista oikeistoradikaaleista liikkeistä. Sen verran häveliäisyyttä – ja taktista silmää – Ehnroothilla on, että hän jättää poliittisista vaatimuksistaan pois ”heikomman aineksen” hengiltä kaasuttamisen”. Touché! Purokurun omasta sanomisen tavasta ei ainakaan rohkeutta puutu, vaikka toisinaan kirjoittajan oma mielipide hetkeksi katoaakin siteerattujen teoreetikoiden polyfoniseen kuoroon.

Esseekokoelman ihqun ylettömän överi nimi saanee monen kirjaan tarttumista harkitsevan joko kakistelemaan tai huokailemaan ihastuksesta. Nimen ylettömyys on toki täysin tietoista ja käsitteellinen purku tarjoillaan teoksen nimikkoesseessä. Nimen taustalla on kapitalismin ja kommunismin keskeinen ero: kommunismin lähtökohta ja päämäärä on yltäkylläisyys, kapitalismia puolustavien liikkeiden (joihin Purkokuru lukee mm. taloustieteen) niukkuus ja rajaaminen. Kapitalismille tyypillistä on se, että kaikki sen piiriin tuleva muuttuu niukaksi. Kapitalismi onkin Purokurulle järjestelmä, joka pakottaa ihmiset kilpailemaan kaikesta, kun taas kommunismi perustuu yhteisen runsauden kierrättämiseen.

Kuten Purokuru itsekin toteaa, on kommunismista puhuminen ”röyhkeä ele”. Esseessä tehdään kuitenkin tärkeää pesäeroa 1900-luvun reaalisosialismiin ja totalitarismiin ja korostetaan myös vasemmistolaisuuden ja kommunismin tyystin erilaista maailmankuvaa. Siinä missä vasemmistolaiset korostavat palkkatyön merkitystä, pyrkivät kommunistit vapautumaan palkkatyöstä. Muun muassa tätä on kommunismin luksus.

Purokurun kirjan nimeensä lainaama luksuskommunismi on ”pinnanalainen liike, meemi ja salainen identiteetti”, jonka alkujuuret löytyvät nollariluvun puolestavälistä. Automatisaatio liittyi mukaan teknologian kehitykseen mahdollistaman lyhyen työajan ja sitä kautta mielekkäämmän elämän vaatimuksena. Luksuskommunismi sai ajan myötä sosiaalisessa mediassa lisämerkityksiä sanoista avaruus ja homo, joilla korostettiin teknologian utooppisia mahdollisuuksia ja yksilöitä rajoittavien sukupuolinormien hävittämistä. Esseessään Purokuru kirjoittaa täysin automatisoidulle avaruushomoluksuskommunismille viisi vaatimusta sisältävän manifestin.

Purokuru ei ole suistamassa maailmaa suin päin täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin, vaan myös kriittisiä reunaehtoja (tärkeimpänä ympäristötuho) tarkastellaan. Manifestin luettuaan on kuitenkin helppo yhtyä liikkeen kuplivaan pohjavirtaukseen: ”samppanjaa ja robotteja kaikille! On päästävä eroon antikapitalismiin liitetystä harmaudesta, ankeudesta ja niukkuudesta. Kapitalismin tilalle ei haluta asketismia eikä paluuta maaseudun kuviteltuun idylliin vaan koneiden tuottamaa luksusta.” Oh jeah ja kyllä kiitos!

Maria Laakso

Kirjoittaja on tamperelainen kirjallisuudentutkija ja yksi E80-esikoiskirjailijaseminaarin vetäjistä. 

KIRJAILIJABLOGI: Hilpeän hirveitä hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018)

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja on hykerryttävä lukukokemus. Novelleja yhdistävät absurdit juonenkäänteet, musta huumori ja leikkiminen kauhun kuvastolla. Kauhu on usein läsnä pikemminkin epämiellyttävänä tunteena, kuin todellisina tapahtumina. Välillä kuitenkin myös veri lentää, ja novellien suuntaa onkin mahdoton arvata. Sirkjärvi tuntuukin nimenomaan leikkivän lukijan odotuksilla. Novelleissa on paljon kauhuelokuvista tuttuja elementtejä: lapsenvahti joutuu naapurin piinaamaksi, ja kaupunkilaispariskunnan auto jättää heidät tielle keskellä kuolleinta maaseutua, jossa he saavat apua oudoilta maalaisilta. Kuvasto on tuttua, mutta juonenkäänteet eivät.

Sirkjärvi törmäyttää novelleissaan arkisen ja kumman saaden näin aikaan oudon, karmivan tunnelman. Mieleen tulee esimerkiksi Akse Petterssonin Q-teatterille viime keväänä ohjaama näytelmä Arki ja kauhu, jossa samaan tapaan yhdistettiin elämän traaginen arkisuus ja kauhuelementit. Novellien parasta antia ovat niiden toinen toistaan kummallisemmat henkilöhahmot. Hahmojen kuvailu myös usein huvittaa: kuulustelutodistajan henki haisee grillatuille pikkuvauvoille, nainen on kuin muoviin pakattu kolmioleipä ja mies kuin kivenlohkare, jonka päälle on vedetty nahka. Absurdius siis toistuu tapahtumien lisäksi myös kielessä.

Teoksen oudoista henkilöhahmoista voisi kirjoittaa loputtomiin. Esimerkiksi Barbaran päähenkilö on 44-vuotias mies, joka asuu siskonsa kanssa, pukeutuu siskonsa valitsemiin vaatteisiin ja tottelee siskoaan kaikessa. Novellin Kolme kuulustelua Mikael Eloton taas on palkannut äidinkorvikkeeksi vanhuksen huolehtimaan itsestään. Perhehuolia? -novellissa viedään Tukholma-syndrooma niin pitkälle, että Ässä-arvasta jättipotin voittaneen pariskunnan kaappaamaksi tullut päähenkilö elelee 15 vuotta kaappauksen jälkeen tyytyväisenä kaappaajiensa kanssa, palvellen heitä parhaansa mukaan.

Kirja tuntuukin naureskelevan ihmisille ja heidän järjettömyydelleen. Useammassa eri novellissa päähenkilö toistelee, miten novellin tapahtumat eivät voi olla totta. Kuten novellin Perhehuolia? päähenkilö sanoo tultuaan kaapatuksi: ”Ajattelin, ettei mikään voinut pitää paikkaansa. Tällaista ei tapahtunut oikeassa elämässä.”. Ja kuitenkin, oikeassa elämässä tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista järjetöntä. Vaikka Sirkjärven novellien tapahtumat ovatkin äärimmäisiä, on niissä aina jotain tuttua, jotain mikä voisi olla totta.

Novellit kommentoivat nykyihmisten pinnallisuutta ja valintojen tekemisen vaikeutta. Novellin Forssa päähenkilö Jiri on ikuinen opiskelija, jonka alavalintoja ohjaavat kyseenalaiset ajatukset: ”Puutarhatieteissä häntä olivat kiehtoneet huumausaineiden kasvatusmahdollisuudet. Konetekniikan hän yhdisti mielessään MacGyveriin.”. Sinä aikana, kun Jiri on vaihtanut alasta toiseen, on hänen veljensä ehtinyt työskennellä 20 vuotta putkimiehenä. Vaimokin on tullut valittua vähän vahingossa, ja tulipa tämä sitten vielä kaksi kertaa vahingossa raskaaksikin. Jiri on kuva ihmisestä, joka ei kuljeta itse elämäänsä eteenpäin, vaan soljuu mukana.

Myös parisuhteet saavat novelleissa osansa sivalluksista. Southern bellen Ansalle aviomies on yhtä arvokas kuin mikä tahansa käyttöesine: ”Kätevintä olisi ollut, jos Keke olisi ollut kaapissa ja aina tarpeen vaatiessa hänet olisi voinut ottaa esiin niin kuin silitysraudan.”. Novellissa Ankerias hääpukua sovittava Astrid taas on löytänyt niin täydellisen miehen, että hän jopa soittaa pianoa nelikätisesti. Mielipiteen kumppanista saa kuitenkin nopeasti kääntymään ventovieras ihminen.

Novelleissa siis piikitellään suuntaan jos toiseenkin, mutta se tehdään aina pilke silmäkulmassa. Novellin Perhehuolia? päähenkilön toteamus uusperheenjäsenistään summaa hyvin kokoelman sanoman: ”Vaikka he ovat hulluja, he ovat silti ennen kaikkea ihmisiä.”.

Henni Eronen

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.