KIRJAILIJABLOGI: Jouni Teittisen runoteoksessa kuljetaan unenomaisessa lapsuudessa ja unohtamisen tavoissa

Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia 2019)

Osia Jouni Teittisen Sydäntaskusta kuulin oikeastaan jo ehkä muutama vuosi sitten Turussa runoklubilla. Tekstin maailma jäi mieleeni hiekkarantana, jolla naiset juoksivat kuin varsat. Vaikka kyse oli ääneen luetusta tekstistä, muistan, kuinka tarkka kuva maisemasta muodostui eteeni. Sekin, minkä väristä hiekka oli. Koko tuo rannan tunnelma tulvi pieneen runobaariin ja äkisti kuulija oli mukana rannalla, jonkun toisen muistossa.

Muutama kuukausi sitten kuulin uudemman version samasta tekstistä samassa runobaarissa, tällä kertaa Teittisen lukiessa kaksi ensimmäistä osaa valmiista teoksestaan Sydäntasku. Teksti tuntui tutulta, ja tunne oli samanlainen, kuin lukiessa jotakin oikein tuttua runoa ties kuinka monetta kertaa. Jokin runon ja lukijan suhteessa muuttuu aina vuosien myötä. Kulumisen sijaan teksti ikään kuin kerrostuu ja muuttuu jokaisella lukukerralla syvemmäksi. Edelliset lukukerrat vaikuttavat tämänhetkiseen ja siihen, mitä tekstiltä odottaa.

Kauan sitten kuullun tekstin ja lukijan suhdetta voisi verrata kokijan ja muistin suhteeseen. Jotkin asiat painuvat mieleen paremmin kuin toiset ja joihinkin kohtiin muistoa mieli muodostaa aukkoja. Sydäntaskussa liikutaan lapsuudenmuistoissa ja juuri niissä aukoissa, jotka muodostuvat, kun jokin alkaa unohtua. Runoissa kuvattavat lapsuuden elementit ovat monella tapaa yleismaailmallisia. Teksti täyttyy syreeneistä, hiekkalaatikoista ja mehukupeista, mutta muistojen tulvaa ympäröi menettämisen ja väistämättömän unohtamisen tunne:

“lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä
kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa,

mehukuppeja ja nuoltuja lautasia, salaista juhlaa / – –”
(Sydäntasku, 15)

Unohtuminen ilmenee sitä ilmaisevien sanojen lisäksi painomusteen konkreettisena haalistumisena osassa runoista. Sivuilla luetellut lapsuuden esineet ja sanat ovat osin kadonneet lukijalta näkymättömiin samalla kun ne ovat liuenneet runon puhujan muistista. Samanaikaisesti toiset yksittäiset muistot alkavat määrittää mielikuvaa lapsuudesta yhä enemmän: mieleeni jäänyt teksti naisista hiekkarannalla toistuu variaatioina koko runoteoksen halki ja muodostaa syklisyyden tunteen:

“Naiset heittävät varjonsa hiekkaan kuin kuuman takin,
juoksevat pitkin rantaa ja polttavat tupakkaa kuin varsat.
Lapsi, ehkä kolmen, seisoo levän peittämällä kivellä,
kuuntelee. Jokin käskee.” (Sydäntasku, s.23)

Muiston variaatiot ilmentävät ihmismielen tapaa toimia. Runon puhujan mieli muodostaa muistosta jatkuvasti uusia versioita ja alkuperäinen tilanne katoaa yhä kauemmaksi ja yhä epätodellisemmaksi. Samoin kuin oma virheellinen muistoni tekstistä, jossa naiset juoksevat rannalla kuin varsat, eroavat runon eri variaatiot alkuperäisestä tilanteesta pienillä vinoumilla, ikään kuin kyse olisi muistissa elävistä rinnakkaistodellisuuksista. Menneisyyteen jäänyt lapsuus jää runon puhujan mielessä kiertämään kehää eikä siitä enää saa täysin otetta. Vuosien mittaista ajanjaksoa määrittelevät yksittäiset, unenomaiset muistot sekä joukko satunnaisia yksityiskohtia. Yhdessä ne muodostavat runon puhujan eteen tavoittamattoman, yhä syvemmän ja epätarkemman unen jostakin, mikä kerran oli todellista.

Elina Sallinen

Kirjoittaja on Pentinkulman päivien projektisihteeri ja kirjallisuudenopiskelija.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa