KIRJAILIJABLOGI: Sisko Savonlahti on kirjoittanut hauskan ja raivostuttavan teoksen kolmekymppisestä, joka yrittää selvitä nykyelämästä

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikkia muuttuu (Gummerus 2018)

Sisko Savonlahden kirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on viihdyttävä, raivostuttava ja hyvinkin vakavia ajatuksia herättävä teos. Kirjan kuunneltuani – kiitos Pirjo Heikkilälle, joka sopii kirjan lukijaksi loistavasti – alan epäillä, että sukupolvien välissä tosiaan on kuilu. Syvä hauta, jonka pohjalla kulkee naisia ja miehiä, joiden kokemus on tosi, mutta niin erilainen kuin omani, että siitä lukiessa on kuin matkailisi vieraassa maassa. Savonlahden maailmassa korostuvat ja toistuvat ruoka, tavarat, ihmissuhteet ja työnhaku. Sipsit, joita, ja joiden syömistä, kuvaillaan tarinassa tavan takaa, ovat kirjan kertojan, noin 35-vuotiaan helsinkiläisen naisen, pakkomielle. Sipsit tuottavat nautintoa, täyttävät tyhjää elämää, ja samalla näyttävät sen, elämän tyhjyyden. Kun on aikaa ja halua miettiä pakkomielteisesti sipsejä, on jokin vialla. Mutta mikä? Ihminen? Vai maailma ihmisen ympärillä?

Teos on samaan aikaan todentuntuinen ja ironinen. Pilke silmäkulmassa kertoja alentaa itsensä aina uudestaan, haikailee entistä poikaystäväänsä, muutamaakin yhden yön miestä, miettii, miksi puhelin ei soi, miltei vitsailee raha-asioilla, jotka totisesti ovat heikolla tolalla. Velka kasvaa kuukausittain ja sitä otetaan sukulaisilta ja kavereilta. Tässä suhteessa kertoja on onnekas: sukulaiset lainaavat, kaverit ovat paitsi ymmärtäväisiä ja hauskoja, myös pitkämielisiä ja anteliaita. Ystävät tarjoavat ilmaisia aterioita, vanhemmat rajattoman lainan.

Kirja kertoo noin vuoden mittaisen pätkän kertojan elämästä. Sen reaaliaika kulkee eteenpäin kariutuneen rakkaussuhteen jälkimainingeissa. Tarinan nykyhetkessä työasiat ovat heikolla tolalla: kertoja on aikanaan heittäytynyt vapaaksi toimittajaksi intoa puhkuen ja suurin odotuksin, kirjoittanutkin juttuja eri medioihin, kunnes sekä työt että into ovat hävinneet. Rakkauden ja työn jäljiltä elämä kumisee tyhjyyttä.

Hauskaksi lukukokemuksen, tai minun tapauksessani kuuntelukokemuksen, tekee Savonlahden ironinen ote, lakoninen huumori ja viihdyttävä tapa kertoa, kirjan rakenne lyhyehköine lukuineen sekä kirjan hahmot, jotka ovat neuroottisuudessaan riemastuttavia. Raivostuttavaksi kirjan tekee maailmankuva: hei ihan totta. Ei maailma voi olla näin passivoiva paikka. Miten joku voi ajatella aamusta iltaan sipsejä, kärsiä naapurin mikron äänistä ja jaaritella kuivashampoosta? Miksi helvetissä tämä hauska ja ilmeisen viehättävä nainen ei ota elämästään koppia? Viimeisin lause on tietenkin kohtuuton. Sillä sitähän päähenkilö yrittää koko tarinan ajan – ottaa elämästään koppia. Se on suorastaan kirjan aihe: nainen, joka yrittää saada elämänsä järjestykseen.

Savonlahden kirja on ollut suosittu, pidetty, luettu. Monet kolme-nelikymppiset samaistuvat tarinaan. Kyseessä täytyy olla voimakas sukupolvikokemus. Y-sukupolvi elää elämää, jossa on tarjolla vain pätkätöitä jos niitäkään. Rakkauskin tapahtuu pätkissä ja treffeille päädytään Tinderin välityksellä. Sekä elämän tarkoitus että suunta ovat kysymysmerkkejä. Yhteiskunta kyllä tarjoaa ilmaista koulutusta ja turvaverkkoja kuten toimeentulotukea, mutta hei, ei auta. Kun ei tarvitse opiskella, ei opiskella. On ihan ok jättää kaikki kesken. Kirjan rivien välistä hahmottuva kuva maailmasta vakavoittaa. Onko maailma näin raaka ja toivoton paikka? Onko työn saamisesta tullut mahdotonta?

Tekstin alussa kirjoitin, etten tunnista Savonlahden kuvaamaa maailmaa. Tunnustan, että se oli pientä provokaatiota. Nimittäin kyllä minä jotakin päähenkilön jutuista tunnistan, paitsi ympäröivästä todellisuudesta, myös omista kokemuksistani. Tuttuja ovat ainakin kuolemanvaarassa olevat huonekasvit, sotkuinen koti, jonka eteinen lainehtii vaatteista, vanhemmat, jotka auttavat. Samantyyppistä elämää, jota Savonlahden kirja on pullollaan, elelin parikymppisenä. Siis nuorena. Mutta Savonlahden kirjan päähenkilö ei ole enää ”nuori” vaan 35-vuotias aikuinen. Onko nuoruusaika siis pidentynyt? Jatkuuko nuoruus nykyään nelikymppiseksi asti? Jos, miksi?

Savonlahden kirja saa minut hymyilemään monta kertaa. Mummon sanoessa, että päähenkilön hiukset ovat kuin hiiren imemät, nauran ääneen. Minusta on nautinnollista ja jännittävää olla mukana kertojan työnhakutilanteissa ja hymähtelen hänen mukanaan kuvitelmalle avioliitosta amerikkalaisen miehen kanssa. Kirjan lopetus on toiveikas: ehkä kesän jälkeen kaikki tosiaan on toisin. Ainakin päähenkilö on muutokseen valmis.

Viihdyin Savonlahden kirjan parissa niin hyvin, että päätin ottaa lukulistalleni teoksia, jotka kuvittelen kirjan sukulaisiksi: Turusen Sivuhenkilön ja Nymanin Röyhkeyden.

Niina Repo, kirjailija