KIRJAILIJABLOGI: Kerrotussa huoneessa, kertovassa mielessä

Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone (Teos 2017)

Marjo Katriina Saarisen Kerrottu huone on romaani, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Yli 500-sivuisen järkäleen luettuaan lukija voi huomata kaipaavansa uutta lukukertaa, ainakin mikäli kaipaa eheää ja loogista kertomusta siitä, mitä todella tapahtui vai tapahtuiko mitään. Toisaalta lukija, joka uskaltaa heittäytyä romaanin päähenkilön unien, kuvitelmien, symbolien, alitajunnan ja näkyjen kiehtovan pyörteeseen, huomaa romaanin luettuaan poistuvansa tarinan maailmasta monia kokemuksia, ajatuksia ja oivalluksia rikkaampana.

Romaanin ydinhenkilö on Marjaana, nainen joka on äkisti menettänyt kumppaninsa ja käy romaanin kattamien vuosien ajan psykoterapiassa. Romaanin nimi Kerrottu huone viittaa yhdeltä merkitykseltään terapiahuoneeseen, jonka sisällä osa kerronnasta tapahtuu. Marjaana makaa sohvalla ja puhuu itsestään, elämästään, lapsuudestaan ja rakkaudestaan. Analyytikko kuuntelee ja ohjaa oivalluksia itsestä, menneestä ja nykyisestä.

Romaanin nimen toinen merkitysulottuvuus liittyy vakiintuneeseen kielikuvaan talosta ihmisen minuuden symbolina. Myös psykoanalyyttisen teorian ihmiskuva mielen kerroksisuudesta on usein kytketty taloon. Siinä missä freudilaisittain viettikerrostuma jyllää jossakin kellarikerroksessa, Saarisen romaanissa kaikki keskittyy ahtaaksi käyvään terapiahuoneeseen. Muistot, kuvitelmat ja unet vyöryvät kuitenkin ulos terapiahuoneen seinien raoista todellisuuteen tai todellisuuteen jossakin todellisuuden takana.

Tilaan ja huoneisiin liittyy myös romaanin toinen keskeinen mutta salaperäiseksi jäävä hahmo, jonka tila on vielä terapeutin huonettakin pienempi: parveke. Romaanin kerrontaa rytmittävät nimittäin kuvaukset harmaaneliöisen parvekkeen tytöstä, joka kulkee minäkertojan kertomuksen rinnalla eräänlaisena sivupersoonana tai kertojan mielen jatkeena. Tyttö on itsekin kuin parveke – uloke Marjaanan minuudessa.

Saarisen romaani on paikoin suorastaan akateeminen, mitä tulee sanastoon ja esitettyjen ajatusten kompleksisuuteen. Romaanin Marjaana on psykoanalyysin kohde, mutta samalla jatkuvasti tietoinen terapian toimintamekanismeista ja ongelmakohdista. Romaani kuvaa taiten esimerkiksi transferenssia, kun Marjaana kaikesta itsensätiedostavuudestaan huolimatta projisoi tunteitaan analyytikkoon ja haluaa epätoivon vimmalla tämän kanssa kahville myös terapian päätyttyä.

Vuoropuhelu analyytikon kanssa kerronnallisena tilanteena on varsin kiinnostava. Terapiapuheen täyttämä kerronta on paradoksisesti samanaikaisesti luontevaa, mutta toisaalta tarkoituksenmukaisen epäluontevaa, kun liukumat ajatuspuheesta dialogiin ovat yllättäviä ja satunnaisia.

Kerrottu huone on kauttaaltaan erilaisten intertekstien kirjoma. Yksi romaanin nimen merkityksistä liittyy Virginia Woolfin Omaan huoneeseen. Kautta romaanin yhdeksi merkittäväksi tulkinnalliseksi avaimeksi tarjotaan Julio Cortázarin romaania Ruutuhyppelyä. Muutenkin viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen löytyy romaanista vilisemällä.

Saarisen romaani on loputtoman itsensätiedostava ja kiertyy toistuvasti pohtimaan omaa luonnettaan fiktiona. Kirjallisuudentutkimuksessa tällaista teoksen fiktioluonteen tietoista paljastamista kutsutaan metafiktiivisyydeksi.

Erityisesti romaanissa tarkasteltavaksi nousee elämän ja kertomuksen välinen suhde, joka on myös tämän hetkistä kirjallisuudentutkimusta kiinnostava seikka. Monet tutkijat puhuvat kertomuksesta inhimillisen ajattelun perustavanlaatuisena muotona, jonka kautta me kaikki maailmaa hahmotamme.

Erityisesti elämä on tapana hahmottaa kertomuksena – kausaalisiin tapahtumiin perustuvana juonellisena kertomuksena, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Todellisuudessa meidän jokaisen elämä on kuitenkin myös kaaos, sekava massa täynnä triviaaleja tai toisiinsa kytkeytymättömiä tapahtumia.

Ajatuksen käsittely romaanissa osoittaa kirjailijan hallitsevan taitavasti kirjallisuuden ja taiteen ajankohtaista teoriaa. Romaanin keskeinen teema on elämän sattumanvaraisuuden, hallitsemattomuuden ja kaaoksellisuuden tarkastelu suhteessa ajatukseen ”omasta tarinasta”. Kertoja vertaa omaa tarinaansa lukemiinsa tarinoihin ja pohtii tapahtumien jäsentymistä sekä alun ja lopun hahmottamisen mahdottomuutta:

”Tähänastinen loppu oli tässä. Tähänastista enempää en aikonut lopuilta eli loppuratkaisuilta vaatia, paitsi kirjoitetuilta ja painetuilta tarinoilta, joita luin. Ne, tehdyt tarinat, oli veistettävä vaikka väkisin johonkin pirtaan, saatettava henkilöhahmot jostakin pois tai jonkin eteen, solmittava jotkut tarinankulussa sekoitetut langat. Kunnioitettava pitkäjänteistä lukijaa loppuun saakka. Palkittava sellainen harvinaisuus. Mutta elämässä oli toisin kuin tarinoissa: sotku voi myös vallita, yksilö ei ollut yhteisöllensä mitään velkaa, tämä sai riittää ja jatkua; ja minä vain maalasin.” (s. 476)

Elämän ja kertomuksen välisen suhteen tarkastelussa psykoanalyyttinen terapia romaanin päähenkilön sisäistä kaaosta jäsentävänä muotona on nerokas. Romaani paljastaa, että terapia on paitsi apu yksilölle, myös kulttuurinen ja yhteiskunnallinen rakenne, joka pakottaa elämälle luontaisen kaaoksen kertomuksen siistiin pakettiin. Tai ainakin yrittää pakottaa.

Romaanin minäkertojan hengästyttävä sisäinen todellisuus sekoittuu kuitenkin auttamatta tämän elämän arkisiin puitteisiin, eikä romaanin loppu ole lukijan ponnisteluja palkitseva suuri synteesi. Niin on hyvä. ”Jotakin jää aina väliin. Jotakin jää aina. Aina on väli.” (s.497).

Maria Laakso

Kirjoittaja on tamperelainen filosofian tohtori ja kirjallisuuden tutkija, sekä yksi E80-esikoiskirjailijaseminaarin vetäjistä.