KIRJAILIJABLOGI: Juoksemisesta, nuoruudesta, identiteetistä

Marko Kantomaa: Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017)

17-vuotias Tuure Boelius sai keväällä tappouhkauksia tehtyään laulun jääkiekkoilijapojan ihastumisesta toiseen poikaan. Teini-ikäinen laulaja uskaliaasti kyseenalaisti kansallislajin edustaman maskuliinisuuden. Kovaäänisen vihapuheen rinnalle nousi puolustavaakin puhetta, muun muassa Teemu Selänne kannusti Boeliusta sosiaalisessa mediassa.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten tabu homoseksuaalisuus urheilussa yhä on.

Marko Kantomaan esikoisromaani Ylpeydestä ei kerro jääkiekosta eikä joukkueurheilusta vaan yksilölajista, juoksemisesta.

”Maitohapon polte viilenee ja hengitys avautuu. Piikkareiden metallipiikit pureutuvat rypyläiseen tartaniin ja repivät tummanpunaista kumimassaa irti radan pinnasta. Lennättävät pieniä kumin riekaleita kauas kaarteen ulkoreunalle. (…) Takakaarteen viimeisillä metreillä, juuri ennen kuin kaarre avautuu loppusuoraksi, hän hilautuu edessä juoksevan kantaan ja vapauttaa kätensä viimeiseen rytminvaihdokseen. Siihen, jota ei pitänyt olla olemassa.

Antaa jalkojen viedä.”

Päähenkilö Joonas on 16-vuotias juoksijalupaus, jonka kaiken vapaa-ajan treenit ja kisamatkat täyttävät. Elämässä on myös tärkeä poika, josta tulee seurakaveri ja vielä vähän enemmän: ”Poikien ei pitäisi olla kauniita. Mutta Alex on.”

Romaani ei puhkea rakkaustarinaksi, sillä Kantomaa rakentaa juonta hitaasti ja maltillisesti. Joonaksen elämää seurataan vajaan parin vuoden ajan. Ylpeydestä on nuoren miehen kehityskertomus, jossa identiteettiä pohditaan monesta näkökulmasta.

Joonas etsii paikkaansa sekä urheilijana että mieheksi kasvavana poikana. Hänen kasvuympäristönsä on hämmentävän konservatiivinen ja asenteellinen. Romaanin ihmiskäsitys on paikka paikoin toivottoman lohduton, tuntuu, ettei Joonaksen elämässä ole ketään tolkun aikuista, jonka kanssa tämä voisi luottamuksella puhua. Samanhenkinen opettaja on, mutta kunnollista keskusteluyhteyttä heidän välilleen ei synny. Viestiksi samasta aallonpituudesta opettaja ojentaa Joonakselle luettavaa, Jonas Gardellin romaanin Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Isää sen sijaan inhottaa, kun televisiosta tulee homoseksuaalisuutta käsittelevä elokuva. Valmentaja ja urheiluseuran aikuiset aavistavat Joonaksen salaisuuden ja reagoivat siihen eristämällä hänet, sulkemalla ulos ryhmästä. Alaikäiseltä pojalta jopa lakkautetaan seuran taloudellinen tuki. Asetelma tuntuu oudon vanhanaikaiselta nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa (ja ainakin toivoa sopii, ettei sillä ole vastinetta tosielämässä).

Ennen kaikkea Ylpeydestä on romaani aikuisten täydellisestä puhumattomuudesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. On karmeaa lukea kohtausta, jossa valmentaja ei millään tavalla reagoi Joonaksen vammautumiseen.

Ihmiskäsityksen lohduttomuutta alleviivaavat myös kirjan nuorten dramaattiset kohtalot. Joonaksen läheisin ystävä, ”lommoposkinen” Jenni, joutuu sairaalaan syömishäiriön takia ja toinen seurakaverityttö päätyy pyörätuoliin vakavan sairaskohtauksen seurauksena.

248-sivuinen romaani on jaettu 69 lyhyeen lukuun. Teoksessa on neljä sisäkkäistä osaa, joista jokainen on nimetty päähenkilön mielentilaa kuvaavasti: Hämmennys, Sieto, Myöntymys ja Ylpeys. Ylpeys on myös kantaaottavasti nostettu romaanin nimeen.

Romaania ei pitäisi lukea tekijänsä taustaa vasten, mutta asiantuntijuutta väistämättä lisää se, että kirjailija on väitellyt kansanterveystieteestä filosofian tohtoriksi. Kirjan liepeen mukaan Kantomaa on liikunnan ja oppimisen tutkija, joka on kilpaillut aktiivisesti suunnistuksessa, hiihtosuunnistuksessa, hiihdossa ja kestävyysjuoksussa.

Ylpeydestä on jäntevän atleettisesti ja huolellisesti kirjoitettu romaani. Nautin erityisesti tarkasta kielestä ja juoksemisen yksityiskohtaisista kuvauksista, joita ei kovin usein tule kaunokirjallisuudessa vastaan.

 

Terhi Rannela

Kirjoittaja on kirjailija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.