Satavuotinen sota? Kirjailijat sisällissodan haavoja lääkitsemässä

Pentinkulman päivillä keskitytään heinä-elokuun taitteessa muistelemaan vuoden 1918 kokemuksia. Siinä missä satavuotiasta itsenäistä Suomea juhlittiin viime vuonna ilon ja karnevaalin merkeissä, kuluvaa vuotta on vietetty kansallisen surun ja mielipahan varjossa.

Kun on palattu vuoden 1918 kokemuksiin, on tavallaan taannuttu niihin vastakohtaisuuksiin, jotka purkautuivat tuon ajan taisteluissa. Sodan ristiriidoista kertoo myös se, millaista nimeä siitä on käytetty: on puhuttu yhtä hyvin vapaussodasta, kapinasta, luokkasodasta, sisällissodasta kuin kansalaissodastakin. Viimeisen puolen vuosisadan aikana vaihtoehdoksi on noussut neutraali nimitys ”vuoden 1918 tapahtumat”, mikä pohjautuu Veijo Meren tunnetun romaanin nimeen.

Koska vuoden 1918 tapahtumia on tänä vuonna kerrattu lukemattomissa kirjoissa, artikkeleissa, tv-ohjelmissa, seminaareissa ja muistotilaisuuksissa, ei ole ihme, että monet ovat saanet ähkyn. Helsingin Sanomien toimittaja Laura Hallamaa ilmaisi tuntemuksensa toukokuisessa lauantaiesseessä, jossa hän valitti ”pään räjähtävän siitä kaikesta tiedon määrästä, jota sata vuotta sitten soditusta sodasta pusketaan”.

Vuoden aikana on huomattu myös, ettei Suomen sisällissota ole vain suomalaisten asia. Kirjoja aiheesta on julkaistu myös muissa Pohjoismaissa. Näistä Maria-Pia Boëthiuksen dokumenttiteos Vitt och rött on herättänyt runsaasti keskustelua niin Ruotsissa kuin Suomessakin.

Toinen kiinnostava esimerkki on tanskalaisen Kim Leinen romaani Kuilu, joka on julkaistu suomennettuna juuri tänä vuonna. Kuilussa kaksi tanskalaista veljestä osallistuu vapaaehtoisina suomalaisten välienselvittelyyn vuonna 1918. Eräässä haastattelussa Leine on arvioinut romaaninsa eetosta. Hänen mielestään Kuilun yksi kattavista teemoista on se, että ”sodasta voi aina palata, mutta sitä ei pääse koskaan pakoon. Se koteloituu sekä yksilöön että kansakuntaan.”

Ulkopuolisesta näkökulmasta tehdyt havainnot taistelujen traumatisoivasta vaikutuksesta osuvat kohdalleen. Sisällissota on muodostunut kokijoilleen kollektiiviseksi syyllisyyden lähteeksi, joka on kolmanteen ja neljänteen polveen jatkunut alitajuisena kipuiluna. Kirjailijoille se on merkinnyt haastetta ottaa ongelmat haltuun ja löytää niille sekä diagnoosi että lääkkeet.

Yrjö Varpio on laajassa artikkelissaan Sisällissodan pikkujättiläisessä (2009) käynyt läpi niitä lukuisia kuvauksia, joita vuoden 1918 sodasta on tuotu julkisuuteen. Hän esittelee kymmeniä teoksia alkaen sodanaikaisista taistelurunoista aina 2000-luvun historiallisiin romaaneihin, joiden inspiraationa ovat olleet vuoden 1918 tapahtumat. Sisällissodan pikkujättiläisen liitteenä julkaistuun luetteloon sisältyy yli 200 kaunokirjallista teosta sadan vuoden takaisesta sodasta. 2010-luvulla joukkoon on tullut julma määrä nimikkeitä lisää. Varsinkin vuoden 2018 kirjamarkkinoita voi luonnehtia sisällissodan kyllästämiksi.

Sisällissotaa ei ole vuonna 2018 taisteltu uudelleen vain kirjoissa. Myös kuvataide, teatteri ja jopa musikaalit ovat kantaneet kortensa kekoon. Tarjonnan laajuudesta kertoo Kukku Melkaksen ja Olli Löytyn toimittama teos Toistemme viholliset?. Se sisältää oivallisia analyysejä sodankuvauksista vuosikymmenten varrelta, myös ”juhlavuoden” monitaiteellisesta repertuaarista.

Vuoden 1918 traumojen purkamisessa keskeinen merkitys on ollut Väinö Linnan romaanisarjalla Täällä Pohjantähden alla. Erityisesti sarjan toinen, vuonna 1960 ilmestynyt osa huipentui sisällissodan draamaan, johon kirjailija haki uudenlaista näkökulmaa. Linna halusi näyttää sodan todellisuutta rivikansalaisen tasolta. Punaisen tai valkoisen totuuden sijasta hän tahtoi sodan kokemushistoriassa painottaa ”inhimillistä totuutta”.

Linnan sympatioiden voi lukea sijoittuneen sodasta kärsineiden puolelle. Näin hän täydensi vuoden 1918 kuvausperinteen sitä linjaa, jonka olivat heti sodan jälkeen aloittaneet F.E. Sillanpää, Joel Lehtonen ja Juhani Aho ymmärtämällä myös hävinneen osapuolen edustajia.

Väinö Linnan jäljillä sisällissodan kuvaustraditio on syventynyt tarkastelemaan taisteluita entistä enemmän yksilön perspektiivistä. Sodan olemuksesta on samalla kuorittu sen päälle kertynyttä kansallista tai ideologista paatosta.

Vuoden 2018 kirjasadon erityispiirteisiin kuuluu taistelujen jälkinäytöksen korostaminen. Esille ovat nousseet vankileirit, joiden olosuhteiden epäinhimillisyyttä on kuvattu niin tutkimuksen kuin kaunokirjallisuudenkin keinoin.

Väinö Linna totesi 1960-luvulla, että sisällissodan kummitus oli jo kyllin kauan pelotellut suomalaisia. ”On aika katsoa sitä suoraan silmiin. Silloin se häviää”, hän vakuutti.

Nähtävästi satakaan vuotta ei ole hävittänyt kaikkia Linnan mainitsemia kummituksia. Siksi vielä vuonna 2018 kirjailijan tehtävänä on toimia terapeuttina ja pitää peiliä kansakunnan kasvojen edessä.

Juhani Niemi

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori.