KIRJAILIJABLOGI: Metsä on elämänmittainen keskustelukumppani

Mervi Koskela: Metsäksi laulettu puu (Sanasato 2017)

Mervi Koskelan esikoisrunoteos Metsäksi laulettu puu kuvaa erään naisen elämää lapsuudesta avioliittoon, lasten saantiin ja perhe-elämästä aina vanhuuteen asti. Kauniin ja rujon elämän rinnasteeksi kohoaa metsä, joka ei pelkisty söpöksi vertauskuvaksi. Pikemminkin se on keskustelukumppani, jonka ilmiöitä vasten arki ja ajankulu peilautuu.

Naiseus ja äitiys näyttäytyvät kokoelmassa perinteisessä valossa, mutta koetun tuntuisesti, rehellisesti. On ilo lukea runoteosta, jossa on selkeä rakenne ja teema, mutta joka ei silti tunnu säkeiksi jaetulta proosalta. Tämä on ehtaa, tiivistyksissä voimansa näyttävää runoutta.

Teoksen alussa runojen puhuja huomaa, millaiseen maailmaan naiset kasvatetaan suhteessa miehiin. Miehet ovat uljas honkametsä, ja käppyräiset kuuset taas naisia, joille “äitien joukko” on opettanut, kuinka “nöyrimmät selviytyvät”. 

Runot eivät jää surkuttelemaan tätä lähtöasetelmaa, ne vain toteavat sen. 

Ensimmäisessä runossa viulua soittavan tytön mielessä siintää “miehen otsatukan hulmahdus”. Elämän suunta on siis selvä: naimisiin ja lapsia.

Rakkaus ja parisuhde näyttäytyvät kokoelmassa enimmäkseen koruttomassa valossa. Se ei suinkaan tarjoa kokijalleen vapautta, vaan päinvastoin kahleen. Vapauden menetys on kuitenkin “mitätön hinta”, kun saa kokea metsän suuret puut ja sammalen pehmeyden. Rakkaus on myös jotain, joka juurruttaa kaksi ihmistä toisiinsa, keinuvaan liikkeeseen.

Ensimmäisen lapsen myötä nainen on vastatusten omankin nuoruutensa kanssa. Kun esikoinen, “tyhjä taulu käsivarsilla”, “puskee elämänsä sinisille silmille”, äiti huomaa olevansa sinisilmäinen itsekin, ihmeen äärellä.

Ihmeiden vastapainoksi Koskela annostelee tarpeellista realismia. Äiti on “kolmesti halki revennyt / näköispatsaaksi tikattu”. Ja kun neljäs lapsi saapuu, hänestä puhutaan arkun “viimeisenä niittinä”. Samaan aikaan on täysin luonnollista, että kuopus on kallis, jopa kalliimpi sitä kultaa, jota puoliso on maailmalla huuhtomassa – siis elantoa hankkimassa.

Realismia tämäkin: öisin äiti haluaisi syödä hillomunkin perheeltään salaa ja pyyhkiä sormet sohvatyynyyn. Kapinamieli on suurta, mutta ei toisaalta kanavoidu järin radikaaliksi toiminnaksi, haaveiluksi vain. Silti, ainakin alta kolmekymppiselle poikamiehelle, runot näyttäytyvät vielä tänäkin aikana tarpeellisena tuuletuksena: kaikkia näitä tunteita äidit kantavat sisällään. 

Konkreettisen ajankulun rinnalle Koskela tiputtaa seesteisempiä, pysähtyneempiä jaksoja. Niissä luonto opettaa puhujaa suhtautumaan elämään: Ulkona riehuvaa myrskyä kohtaan hän kokee sympatiaa. Raukka kun ei ymmärrä, ettei joitain taisteluita voi voittaa: maata ei saa revityksi rikki. Toisaalta metsä näyttäytyy myös luonnonilmiönä, jota äiti haluaa vastustaa. Ensimmäinen puu metsässä on aina kaunein, eikä toista huomata. 

Lastensa kanssa äiti haluaa toimia toisin.

Kun lapset varttuvat murrosikään, teini repäisee “tyhjiöpakatun äitiyden” muovin hetkessä rikki. Kun “vitut lentelevät” ja “saatanat eivät kelpuuta perheeseensä”, muisto nauravaisen lapsen iholle piirtelystä tuntuu kaukaiselta. Silti optimismi säilyy: “Senkin jälkeen olen.”

Kumppaniakin runoissa puhutellaan. Hänen kanssaan on kasvettu “kahdesta puusta”. Parisuhde näyttäytyy runoissa sitkeänverkkaisena kasvuprosessina: “Näit minut omien lasiesi läpi / – – Vuosi vuodelta lisäsit vahvuuksia / jotta todellisuus taittuisi oikein”.

Ja todellisuudessa taittovirheitä tietysti riittää. Eräässä runossa vilahtaa myös parisuhteen synkempi puoli, jonka tulkitsen uskottomuudeksi:

“Kun kaikki on pitkään jonkun toisen / vain rankkasateet / pesevät ohueksi kulunutta / / Ojennettuun käteen on helpompi tarttua / kuin nousta vilpillisten silmien edestä”.

Kun puhujan ikä karttuu ja kokoelman seitsemäs ja viimeinen osasto avautuu lukijan eteen, minä katoaa runoista. Säkeet vaihtuvat kolmanteen persoonaan ja alkavat kertoa naisista ja tädeistä. Nyt nainen on lihava, hän sylkäisee lattialle, ei suostu niiaamaan, ärjäisee asiansa ja pieraisee silmää iskien. 

Nainen valuu hikeä, tursuu. On “rehevä, rintava ja persevä”. 

Paikoin jopa groteskia liippaavasta kuvastosta huolimatta runojen sävy ei ole päivittelevä tai häpeilevä, vaan päinvastoin suora, jopa ylpeä. Mitä muuta voi tehdä kuin todeta kiertelemättä: Tämmöistä tämä on. 

Ja näin nainen on kasvanut tietäväiseksi tädiksi, joka osaa kertoa nuorelle kylän raitin houkutuksista ja kaupungin valojen kutsusta. Erityisen tarkalta havainnolta tuntuu, kuinka kaikessa viisaudessaan tädit “harvoin käskevät”. Kai he tietävät, että nuori mieli kuuntelee vain, kun sille ei tuputeta.

Lopulta päädytään tietysti vanhuuteen, jossa “kiire on – – loppunut”. On aikaa kuunnella metsän säveliä: “Niissä on suru / ilo takana / kaiken kaikuna metsäksi laulettu puu”.

Tuoksi kaiuksi jää ilahduttavasti nimenomaan “remahtava nauru”. Sen kaiku kohtaa toisen, monistuu ja jää näin kimpoilemaan kuin valtavassa laaksossa, ihmistäkin vanhemmassa.

Erkka Mykkänen

Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja yksi E80-esikoiskirjailijaseminaarin vetäjistä.