KIRJAILIJABLOGI: Kovaa kyytiä kohti kuolemaa

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin (Otava 2018)

Kuinka vanhaksi meillä nykysuomalaisilla kaikki menee ihan hyvin? Tähän kysymykseen lukija voi etsiä vastausta Anna Rimpelän romaanista Pitkään meni ihan hyvin. Teoksessa kuljetaan isossa kaupungissa asuvien kahdeksankymppisen Aino Ritarin sekä naapuriin muuttavan leskimies Seppo Miekk’ojan matkassa. Kulkuvälineinä ovat Ainon rullaattori ja Sepon bussi. Ainolla tosin sattuu rullaattorin käytössä tapaturmia, ja hän tarvitsee kanssakulkijoitten apua.

Teos on nelikymppisen Rimpelän esikoisromaani. Näyttelijänä ja stand up -koomikkona tunnetuksi tullut Rimpelä tarkastelee vakaviakin asioita pilke silmäkulmassa ja liittyy niiden kirjailijoiden joukkoon, jotka tarttuvat epäkohtiin huumorin keinoin. Mieleen tulevat ainakin Sinikka Nopolan arjessa sinnittelevät Eila ja Rampe.

Teos rakentuu lyhyistä luvuista, jotka on lukijaystävällisesti otsikoitu näkökulmahenkilöiden Ainon tai Sepon nimiin. Ainon myötä keskeisiksi teemoiksi nousevat kuolema, vanhan ihmisen erotiikka ja todellisuudentajun karkaaminen. Vapaaehtoistyöntekijänä ansioituvan Sepon kautta Ainon harhaisten mieskuvitelmien rinnalle tuodaan vastaanottokeskusten arki ja ongelmat.

Juoni etenee ensisijaisesti Ainon edesottamuksia seuraten, Sepon hahmoa rakennetaan Ainon tekemisten taustaksi, ja jossain mielessä Seppo realistisena henkilönä on Ainon vastakohta. Aino saa Lähetysyhdistykseltä kummilapsikirjeen, jonka viestin hän ymmärtää väärin. Aino luulee, että hän oli ”likööripäissään mennyt tilaamaan miehen itselleen” jostain Afrikan maasta. Teoksen alussa omaa kuolemaansa ennakoinut Aino ryhtyy valmistelemaan itseään ja kotiaan Heimopäällikkö-kuvitelmansa tuloa varten. Seppo taas käy vapaaehtoistyöntekijänä vastaanottokeskuksessa ja tutustuu sen asukkaisiin. Teoksen lopussa monien kommellusten ja väärinkäsitysten jälkeen Ainon harhakuvitelmat nuoresta vierasmaalaisesta elämänkumppanista saavat päätöksensä, kun ne kohtaavat Sepon vastaanottokeskuksen ihmisiin liittyvän todellisuuden kerrostalon rappukäytävässä.

Ainon fantasiat naurattavat, mutta ovat myös puhuttelevia: miten mukava on vanhankin katsella salaa ovisilmästä komeaa postinjakajaa! Myös vanhalla ihmisellä lihallisen rakkauden kaipuu on olemassa, ja siksi Ainokin haluaa laittautua kauniiksi kampaajalla. Rimpelä haastaa lukijansa, sillä vanhan ihmisen eroottisuus on tabu vielä nykyäänkin, vaikka monella muulla seksielämän alueella halutaan purkaa puhumattomuutta ja ennakkoluuloisuutta.

Voiko kuolema olla niin hauska asia, että sen kustannuksella pilaileminen kantaa läpi teoksen – varsinkaan nykysuomalaiselle, jonka elämässä kuolema on etäännytetty sairaalan saleihin? Rimpelän teos osoittaa, että huumorin sävyjä varioimalla hymyä piisaa. Ironisen kaksiäänisyyden löytää Ainon halusta ennakoida kuolemaansa ostamalla arkun, alban ja kuolemaa lähestyvän vanhan marsun. Testamenttinsa Aino haluaa laatia niin, että siitä olisi paljon kiusaa omaisille. Loppulukukin on omistettu kuolemalle, ja tilannekomiikka kukoistaa, mutta – kaikesta huolimatta tämän ”elämän suuntaa muuttavan vakavan asian” tiimoilta löytyy myös kaunis vire.

Draaman kaari voi virittyä lukijan päässä monesta elementistä, omalla kohdallani sen seuraamisesta, puuttuuko kukaan läheinen, mikään viranomainen tai muu taho vanhuksen harhaiseen toimintaan. Aino soittelee tai tapaa seurakunnan lähetystyöntekijöitä, poliisiviranomaisen, terveydenhoitajan, neuvolan tädin, rokotuskeskuksen sairaanhoitajan, väestöliiton senioriklinikan ihmisen, lähetystövirkailijan, hätäkeskuksen puhelinvastaajan, kampaajan ja kotipalveluja tarjoavan seksityöläisen. Kaikille hän puhuu seksuaalisista tarpeistaan, edessä olevasta Heimopäällikön kohtaamisesta tai käytännön järjestelyistään. Mutta onko mistään tahosta apua? Pystyykö edes oma poika Sauli palauttamaan Ainoa todellisuuteen? Saulin kanssa käydyt puhelut tuntuvat menevän lähinnä kiireisen yrittäjän vastaajaan.

Dialogit edellisten ”tahojen” kanssa sekä Ainon pitkät monologit ovat teoksen parasta antia. Niissä paljastuu ihmisten kohtaamattomuus ja välinpitämättömyys. Dialogit tuovat hyvin arkiset asiat näkyviin. Arjen läsnäolo ilmenee myös kielestä, jossa tuoreet ja osuvat sanavalinnat naurattavat lukijaa: ajeltutukkainen mies, kulttuurierilainen, onnellisesti lapsenlapseton. Dialogit ovat viihdyttävää luettavaa, ja ne voi helposti kuulla ääneen luettuinakin, mikä viittaa kirjoittajan osaamiseen stand up -lavoilla. Myös teemojen kannalta dialogien aiheet on hyvin valittu. Sen sijaan jotkin kohtauksista, varsinkin Sepon elämää kuvaavista, eivät ole kokonaisuuden kannalta aivan oleellisia. Esimerkiksi Sepon ja edesmenneen vaimon Sirkan yhteiseloon palaaminen jää tyhjäkäynnille.

”Oi maailma, olit minulle hyvä. Ja huonokin, ehkä tämä loppu ei ollut mitä manioin, mutta ihan mukavaa on ollut”, analysoi Aino elämäänsä kirjan lopussa. Vaikka en Ainon elämänasennetta lähde muille suosittelemaan, totean, että Ainoon oli ihan hyvä tutustua.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on Lauri Viidan kieltä tutkinut filosofian tohtori ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.