KIRJAILIJABLOGI: Totuuden jäljillä


 
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena 2017)

Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin alkaa, kun kirjan päähenkilö ja minäkertoja Markus Douglas matkustaa Yhdysvalloista Suomeen siskonsa Sofian hautajaisiin. Samaan aikaan hän saa myös salaperäisen kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Markus on tehnyt Yhdysvalloissa pitkän uran Jehovan todistajien organisaatiossa, ja samalla etääntynyt menneestä elämästään Suomessa. Keski-iän saavuttanut mies alkaa muistella lapsuuttaan Helsingissä ja perheen Porkkalanniemen huvilalla, ja kirjassa liikutaankin vuorotellen Markuksen lapsuusmuistoissa ja aikuiselämässä Yhdysvalloissa.

Kaiken raamina toimii kuuluminen Jehovan todistajiin, ja itsekin nuorena liikkeeseen kuulunut Kalland kuvaa kiinnostavasti sekä sitä miten uskonnollinen yhteisö vaikuttaa yksilötasolla, että miten kansainvälinen organisaatio toimii. Suljetun uskonnollisen yhteisön kuvauksena Vien sinut kotiin asettuu jatkumoon Terhi Törmälehdon helluntailaisuuskuvauksen Vaikka vuoret järkkyisivät (2017), Pauliina Rauhalan lestadiolaisista kertovan Taivaslaulun (2013) ja Juha Itkosen mormoniromaanin Myöhempien aikojen pyhiä (2003) kanssa.

Jehovan todistajien maailma näyttäytyy kirjassa kylmänä paikkana. Naiset ovat alisteisessa asemassa miehiin, ja uskonnosta eroaminen tai erotetuksi tuleminen tarkoittaa täydellistä välien katkaisua liikkeeseen jääviin läheisiin. Vaikeat asiat tulee peittää, ja surun hetkelläkin osoittaa, että usko on kaikkea muuta vahvempaa: ”Surimme, mutta emme voineet näyttää sitä liikaa. Meidän piti olla vahvoja, luottaa ylösnousemukseen, osoittaa, ettemme olleet murtuneet.”. Uskon voimaan luottaminen koituu Markuksen äidin kohtaloksi, jonka masennusta ei tunnusteta, vaan jonka ”syvään väsymykseensä” tarjotaan avuksi lähinnä uskonvahvistusta. Markuksen sanoin: ”Apua emme saaneet, koska lääkettä ei ollut olemassa. Äidillä ei ollut fyysistä sairautta, ainoa oikea tapa oli terästäytyä ja tutkia enemmän julkaisujamme.”.

Kirja antaa varsin epämiellyttävän kuvan myös Jehovan todistajista organisaationa. Markus on tehnyt pitkän uran päästäkseen organisaation huipulle, mutta kiitosta ei ole luvassa. Moraalisäännöt eivät huipulla päde, vallanpaikoista taistellaan toisia tunteettomasti polkien ja aitoa uskonveljeyttä ei ole olemassa. Itse luin Markuksen elämänpolkua myös opetuksena siitä, että elämää ei kannata rakentaa pelkästään työn varaan. Jos ura syystä tai toisesta katkeaa, mitä jää käteen?

Markuksen tarina onkin surullinen oman elämänsä sivustakatsojan tarina. Mies enemmän päätyy pyhittämään kuin päättää pyhittää elämänsä uskolle ja työlle. Matkalla työyhteisön huipulle jalkoihin jää kaikki muu rakkautta ja perhettä myöten. Markuksesta kasvaa tunnekylmä ihminen, jolle oman siskon hautajaisetkin ovat lähinnä riesa, joka pakottaa lähtemään Yhdysvalloista kesken tärkeiden työtehtävien. Aivan kirjan lopussa on kuitenkin toivoa. Ehkä Markus ei ole menetetty tapaus, ehkä tarinan suunta on vielä muutettavissa.

Markuksen elämäntarinan lisäksi kirja kertoo hänen perheestään ja uskonnollisen yhteisön hajottavasta vaikutuksesta perheyhteisöön. Markuksen perheeseen kuuluvat isä ja äiti sekä siskot Carola, Ellen ja Sofia. Kirjan keskushahmoksi Markuksen rinnalle nousee Ellen. Ellen on Markuksen silmäterä, valloittava luonnonlapsi, joka paljastuu jo nuorena poikkeuksellisen lahjakkaaksi viulistiksi. Lukijana tunsinkin kiintyväni kirjan hahmoista eniten vilpittömään Elleniin. Ellenin viulusoiton kautta kirjaan tulvii myös paljon musiikkia, ja romaanista olisikin mahdotonta puhua mainitsematta sitä. Kalland kuvaa yksityiskohtaisesti Ellenin soittoa, ja jopa musiikkitermistöä vähemmän tuntevana tempauduin mukaan kerrontaan. Kirjan sivut soivat, eikä jää epäselväksi, että Ellenissä ja tämän soitossa on jotain erityislaatuista. Samalla Ellenin kohtalo on myös kirjan traagisin. Tarinan naiset äidistä tyttäriin joutuvat kärsimään. Carola sentään ymmärtää pelastaa itsensä ja jättää uskonnollisen yhteisön.

”Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnan voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon.” Näin Markus sanoo heti kirjan alussa, ja samalla alleviivaa oman kertojuutensa epäluotettavuutta: hän on valinnut mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta. Teema tarinankertojan epäluotettavuudesta ja totuuden monimutkaisuudesta toistuu kirjassa usein. Kuten Ellen sanoo: ”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”.

Vien sinut kotiin on ehyt ja monitasoinen romaani. Yksi teoksen suurimmista ansioista on se, että Kalland ei keri kaikkea auki. Rivien välissä on paljon painavaa, ja lukijalle jätetään ilahduttavasti tilaa tulkita ja oivaltaa itse. Markus epäluotettavana kertojana peilaa myös osuvasti Jehovan todistajien maailmaa, jossa ”likapyykki pestään kotona”, kuten Markuksen isän ohje kuuluu. Liikaa ei tule ulkomaailmalle asioista paljastaa, ja totuutta voi hieman muunnella, jotta se näyttäisi paremmalta. Ja niinhän se on, että kaikki mitä kerromme, on aina vain versio todellisuudesta. Jossain värityksemme alla piilee totuus.

Henni Eronen
Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja Pentinkulman päivien korkeakouluharjoittelija.